Lumenpudotusta ja rahan demokratiaa

Mökkiharrastus on talvella erinomaisen vaativaa. Siitä huolimatta kävimme ”tarkastuskäynnillä” jo toisen kerran tänä talvena. Edellisen käynnin aikana oli pakkasta yli 20 astetta ja olimme joutuneet luomaan lapioilla viimeisen 60 m:n matkalta n. 10-15 senttiä lunta, koska lumiaura ei ollut vastoin odotuksiamme vielä käynyt. Tällä kertaa ei ollut niin kylmä, eikä lunta ollut niin paljon luotavaksi kuin edellisellä kerralla. Silti lapioon joutui tarttumaan, sillä liiterin katolla oli puoli metriä lunta, joka oli käsin pudotettava sieltä. Sen jälkeen oli ryhdyttävä metsätöihin.

 

Joulun aikaiset myrskyt olivat kaataneet pläntiltämme joitakin komeimmista männyistä. Viisi-kuusi puuta oli kaatunut ja pari oli jäänyt toisen puun varaan – ”konkeloon”. Vuoden vaihteessa olin karsinut ja pätkinyt osan kaatuneista puista moottorisahalla metrin pölleiksi. Ja nyt, kun ne olivat jäätyneet, kävin niihin käsiksi kirveen kanssa ja halkaisin ne, jotta  ne kuivuisivat paremmin. Työ on rankkaa ja vaatii hyvän kirveen lisäksi osuman oikeaan kohtaan pölkkyä. Osuessaan pölli halkeaa jäisenä mukavasti rusahtaen ja lyöjälle mielihyvää tuottaen. Konkeloille en vielä tehnyt mitään. Niiden kanssa pitää olla varovainen ja ehkä ne vielä kaatuvat itsestäänkin. Itse mökki oli pärjännyt hyvin. Lähdimme hämärän tullen tyytyväisin mielin, lihakset jomottaen tervettä rasitusta. Auramies tuli tietenkin juuri lähtiessämme.

Ajattelin, että kyllä minuakin ihmetyttää sen Wahlroosin opit. Hän toimii samassa viitekehyksessä kuin republikaanien upporikkaat luokkayhteiskuntaa ylläpitävän politiikan rahoittajat, ainoana erona toistaiseksi se, ettei jumalaa ole vielä valjastettu näihin ahneitten pitoihin mukaan. Amerikasta tuotua rahan ja pelon demokratiaa kylvetään meillekin. Sauli Niinistön tukijana Wahlroos ja samanmieliset suurpääoman ja rahaeliitin edustajat heittävät synkän varjon myös tulevan presidentin päälle. Voiko tällainen yhteiskunnasta vieraantunut henkilö enää lausua mitään moraalista, koska on jo asettunut sen yläpuolelle? Sosiaalisena olentona ihmisen pitää kyetä asettamaan rajat oman geeninsä itsekkyydelle. Haluammeko enää samoja asioita, samoja tavoitteita, samaa ihmiskuntaa? Goodbye, Björn! Take your money and run!

Perussuomalaisten epätoivo puolestaan sen kuin syvenee sitä mukaa kuin heidän edustajansa paljastavat todellista karvaansa. Kuten viimeksi tämä heppu, joka halusi antaa tappajalle mitalin. Samalla meni varmasti tuhansia ääniä puolueelta seuraavissa vaaleissa. Tätä olen ounastellutkin. Timo Soini joutuu haromaan yhä harmaammaksi käyvää tukkaansa. Eivät suomalaiset sentään ihan kaikkeen mene mukaan. Miksi vihata maahanmuuttajia sen sijaan, että alkaisi vaikka ihmetellä, miksi maassamme sallitaan kaiken maailman rikollisten liivijengien riehua kaikessa rauhassa? Tämäkin olisi populismia, mutta järkevämpää sellaista.

Taitoluistelija Laura Lepistön vierailu Pohjois-Koreassa taas antaa surullisen kuvan maamme urheiluväen arvostelukyvystä – tai sen puutteesta. Nuorena olin  kyllä innokas urheilija, mutta en tykännyt kilpailemisesta. En kai pitänyt häviämisestä, vaikka välillä kyllä voitinkin.  Mexicon olympialaisiin (1968) asti olin jopa tulosfriikki. Lasse Virenin jälkeen tuli sitten doping ja muu ylikorostunut rahan hankinta urheiluunkin ja menetin kiinnostustani, kunnes Lahden sotkujen jälkeen se loppui kokonaan. Seuraan urheilua enää joskus vanhasta tottumuksesta tai yleissivistävässä mielessä, onhan se yksi merkittävä inhimillisen kulttuurin osa yhä. Lauran teolla on silti paljon enemmän merkitystä, kuin ensi silmäyksellä luulisikaan. Taas on yksi hiekanjyvä lisää kannattamassa sitä savijalkaista jättiläistä, joka totalitaristisella raivollaan riistää omien kansalaistensa ihmisoikeuksia ja vapautta. Mutta on Lauralla omakin henkilökohtainen vastuu, ei kaikesta voi syyllistää taustajoukkoja. Mika Myllylä taas edustaa toista ääripäätä. Hän vei oman vastuunsa ja häpeänsä tappiin asti. Urheilulla on maailmassamme merkittävä yhteiskunnallinen ja poliittinen rooli.