He eivät tiedä mitä tekevät

SAMSUNGIsäni opetti minut lukemaan ollessani viisivuotias. Hän oli sairaslomalla ainakin vuoden epäonnistuneen selkäleikkauksen takia, joka halvaannutti hänet – onneksi kuitenkin vain väliaikaisesti. Tali-Ihantalasta hän selvisi fyysisesti vammoitta, mutta ”oma” lääkäri painoi vahingossa veitsen hermoon. Isä ei pystynyt kävelemään aluksi ollenkaan ja muistan hyvin aapisen tankkaamisen sängyssä tai sohvalla isän kainalossa. Yöksi aapinen nostettiin kaapin päälle ja – kas kummaa –  aamulla aapiskukko oli muninut jotain mukavaa kirjan väliin. Sitä mukavampi ”muna” mitä paremmin luvut olivat menneet. En kyllä jaksanut ymmärtää, miten kukko voi munia, mutta seksuaalisen tietämykseni vähäisyyden vuoksi en jäänyt sitä pidempään ihmettelemään. Lukemaan opittuani en sitten voinut lopettaa ollenkaan. Vessassa luin pesuainepakettien käyttöohjeita ja sisältöjä, jos Akkaria en ollut uskaltanut ottaa mukaan. Äiti oli kieltänyt vessassa lukemisen, koska aikaa saattoi kulua liian kauan ja liiasta istumisesta  seurata ummetus, kuten hän varoitteli. Onneksi isä parantui lähes täydellisesti ja automatkoillamme luin sitten tienviittoja ja mainoskylttejä ja kaiken mahdollisen vastaantulevan tekstin. Ääneen tietysti. Mahtoi olla ärsyttävää.

SofiKouluun mentyäni aloin lukea ensin vanhempien kirjahyllyä läpi, kansakoulun vaatimattomasta kirjastosta ensimmäinen lainani oli Walter Scottin ”Ivanhoe”. Liian nuorena tuli siten ahmittua klassikoita niin, että ymmärrys ei ollut ihan mukana. Olenkin joutunut lukemaan uudestaan yhtä ja toista tärkeänä pitämääni. Kotimaista, uutta kirjallisuutta en ole kuitenkaan lukenut vuosikymmeneen kovin paljoa. Syy on yksinkertaisesti siinä, että se ei ole ollut minusta kiinnostavaa sen jälkeen, kun avasin ikkunoita ulos tunkkaisena pitämästäni suomalaisuudesta, josta tunsin vieraantuneeni. En jaksanut enää kiinnostua siitä juopottelusta, kiroilusta ja tappelemisesta, jota suomalaiset kirjat tuntuivat olevan pullollaan. ”Kahdeksan surmanluotia” kertoi asiasta jo kaiken tarvittavan tyhjentävästi. Näin siis ajattelin.

Olen joutunut jättämään kesken useita viime aikojen kotimaisia myös muista syistä. Paitsi mielestäni epäkiinnostavan aiheen takia, myös monimutkaisesta rakenteesta johtuen. Viimemainitusta hyvänä esimerkkinä ovat Sofi Oksasen viimeiset kirjat. ”Puhdistus” kyllä kiinnosti minua ja sain sen  luetuksi vaivoin. Rakenne runsaine takautumineen oli vaativa lukijalle, joka ei pysty arkikiireittensä takia lukemaan yhtäjaksoisesti koko kirjaa. Henkilöitä unohtui ja takaisin selailu alkoi harmittaa. Kokonaan jouduin jättämään kesken ”Kun kyyhkyset katosivat” -teoksen. Aihe olisi taas kyllä  kiinnostanut, mutta kirjan rakenne oli sellainen sillisalaatti, että huomasin olevani ihan pihalla henkilöiden ja tapahtumien suhteen jo paljon ennen puolta väliä. Tapahtumat hyppivät ajassa ja paikassa sen verran villisti, että kirjailijankin oli otsikoitava uusi luku mainitsemalla paikka ja aika (postimerkillä). Kirjanmerkkini näyttää jääneen kuitenkin sivulle 338, joten paljon ei olisi ollut jäljellä. Mutta ”imua” en löytänyt enää. Kesken ovat jääneet myös mm. Hannu Rajalan ja Kari Hotakaisen kirjat. Jari Tervolta, Kjell Westöltä, Leena Lehtolaiselta tai muilta kotimaisilta nykykirjailijoilta en ole edes aloittanut mitään. Lukuharrastukseni on siis hiipunut hyvästä alusta huolimatta huolestuttavasti. Onpahan sitten mistä ammentaa, jos aikaa on joskus enemmän. Olen kuitenkin ihan tavallinen lukija, joka haluaa myös viihtyä kirjan parissa.

He eivät tiedäPäättäväisenä ja  epäonnistumiseni muistaen, tartuin Finlandia-voittajakirjaan, Jussi Valtosen ”He eivät tiedä mitä tekevät” -teokseen. Ja viimeinkin aloin tuntea sitä ”imua”, jota aina lapsuudesta asti olen kaunokirjalliselta kirjalta odottanut.

Kirja kertoo – yhdellä tasollaan – amerikkalaisen huippuneurologin Joe Chayefskin ja hänen suomalaisen poikansa Samuelin keskinäisestä suhteesta. Joella oli ollut lyhyt avioliitto suomalaisen Alinan kanssa. Eron tultua hän oli   muuttanut takaisin Yhdysvaltoihin jatkamaan uraansa sokeutumisen tutkijana ja unohtanut poikansa – tosin ajoittain huonolla omallatunnolla. Nobelin palkinnostakin puhutaan. Samuel on liittynyt ekologisiin eläinkokeiden vastustamiseen keskittyviin ääriliikkeisiin. Joen juutalaisuudella en kyllä ymmärtänyt olevan mitään syvempää merkitystä. Mitään teoksessa se ei selitä, eikä vaikuta tapahtumiin mitenkään. Kuitenkin lukija asettuu odottamaan asialla olevan jotain merkitystä, tuntien ympäröivän maailman antisemitistisyyden. (Oliko tämä tarkoituksellinen, mihinkään johtamaton johtolanka, kuten Hitchcockin McGuffinit?) Tutkimuksissaan Joe ja hänen laitoksensa käyttävät eläimiä, mm. koiria ja apinoita, kivuliaissakin kokeissa. Netin ansiosta hänen lahjakas kuuden ällän poikansa pääsee selville isänsä työstä ja tuntien itsensä isänsä hylkäämäksi ja äitinsä uudessa avioliitossa velipuoliensa kanssa sivulliseksi, hän syrjäytyy, hylkää opintonsa ja työnsä ja matkustaa lopulta tapaamaan isäänsä. Monet sattumat ja väärinkäsitykset johtavat viimein kenenkään toivomattomiin tapahtumiin. Hitchcock-maiseen tapaan lukijaan alkaa hiipiä kylmä tietoisuus siitä, että jotain ikävää tulee tapahtumaan, muttei tiedä kenelle, missä ja milloin.

EläinkoeMuitakin kerronnan tasoja kirjassa tietysti on. Joen uudessa perheessä Amerikassa tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen. Markkinayhteiskunta on innovoinut iPhonen seuraajan iAmin, joka tuottaa internetin suoraan kantajansa aivoihin ja jota kokeillaan Joen tyttärien kouluissa – ilmaisena, eettisesti hyvin arveluttavana kokeiluna, joka koukuttaa lapset ja lopulta Joenkin. Kulutustottumukset voidaan näin siis suoltaa suoraan aivojen mielihyväkeskuksiin ja markkinointi on saavuttanut huippunsa. Joe tekee kokeita eläimillä, ja kulutusyhteiskunta tekee yhtä arveluttavia kokeita hänen lapsillaan. Kukaan ei tunnu tietävän mitä seurauksia tekemisillään on tai miten arvaamattomien asioiden kanssa  toimii. Länsimainen yhteiskunta on umpikujassa, jota eivät hyvätkään tarkoitukset enää pelasta.  Sotien ja väkivaltaisuuksien riivaamassa maailmassamme ei näytä apua löytyvän oman kulttuuripiirimme ulkopuoleltakaan. Osa muslimeista halajaa takaisin keskiajalle, samalla kun kehittyvät maat, kuten Kiina ja Intia joutuvat kamppailemaan laillamme lisääntyviä ympäristöongelmia vastaan. Valtosen analyysi ajastamme on terävä ja pelottava.

AnarkismiKirjassa käsitellään myös sukupolvien ja sukupuolten välisiä jännitteitä, tutkimusmoraalia ja globalisaation mukanaan tuomia ongelmia. Ajassa ja paikassa mennään edestakaisin tässäkin teoksessa. Jotenkin se on kuitenkin hallitumpaa, johtuneeko myös siitä, että minulla oli paremmin nyt aikaa lukea lähes yhtäjak-soisesti loppuun asti. Toisaalta kiinnostuin myös henkilöistä niin, että halusin tietää miten tässä käy ja saatoin valvoa pikkutunneillekin lukiessani malttamattomana. Tällaistä en ollut kokenut suomalaisen kirjan kanssa aikoihin, sanotaanko Waltarin jälkeen. Kahden nykyajan maailman  väkivaltainen kohtaaminen on vääjäämättömästi edessä.Toisella puolella vallitseva länsimainen järjestynyt yhteiskunta, joka perustuu jatkuvaan kasvuun ja hyvinvoinnin lisäämiseen – usein ympäristön ja ihmisoikeuksien kustannuksella – ja toisella puolella sille vastavoimaksi syntynyt, arvoja kyseenalaistava eettinen ja ekologinen ajattelutapa, jonka ääripäässä toimivat erilaiset muutosta hakevat ja myös anarkistiset  voimat. Vallitseva järjestelmä on luonut turvakseen valtavan verkoston poliiseista, sotilaista ja oikeuslaitoksista, joiden toimet ovat yhteenoton toimijoina ja väkivaltakoneistona. Ääriliikkeet ovat ottaneet aseikseen omatekoiset pommit ja tihutyöt, myös internetin avulla.

Jussi valtonenJussi Valtonen on itsekin neurotieteilijä, joten hänen tietonsa alasta on luotettavampaa kuin kenen tahansa kirjoittajan. Hänen tietämyksensä anarkisteista ja ”ekoterroristeista” vaikuttavat myös syvällisiltä, eikä hän kuvaa näitä liikkeitä ennakkoluuloisesti tai asenteellisesti. Tuntuu, että joko hän on ottanut asioista todella selvää tai sitten ollut itse mukana vaihtoehtotoiminnassa. Freudilainen hän on siinä, että henkilöiden käyttäytyminen selittyy itsekunkin lapsuuden ja nuoruuden aikaisilla kokemuksilla. Kirjailija ei ota kantaa, moraalista, poliittista tai muutakaan,  konfliktin osapuolten edesottamuksien oikeutuksiin. Näin vain tapahtuu, koska ”he eivät tiedä mitä tekevät”. Lukijalle jää kaiken arviointi omista lähtökohdistaan käsin.

Laskettuani kirjan kädestäni, huokaisen surullisena, koska en tiedä, mitä minun pitäisi tehdä.

Wassily Kandinsky

Wassily Kandinsky

Mainokset
Kategoria(t): Kirjat Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: He eivät tiedä mitä tekevät

  1. jouniunikula sanoo:

    Kovasti mielenkiintoinen kirjoitus, lukemisesta ja kirjoista. Isäsi suhteen voisi sanoa, että siinä oli sananmukaisesti onni onnettomuudessa. Valtosen kirja saattaisi olla mielenkiintoinen, mutta kertomasi perusteella saattaa olla, että jää kesken, ehkä siksi, että itseäni kiinnostaa enemmän kysymys ”Miksi niin kävi” kuin ”Voisiko näin käydä”, jälkimmäinen ehkä relevantimpi kysymys siksi, ettei sitten tarvitse kysyä edellistä kysymystä.

    Tykkää

  2. Heikki sanoo:

    Kiitos kommentistasi, varsinkin sen filosofistis-surrealistisesta loppupäätelmästä, joka pelasti päiväni. Voisimmepa kaikki ilmaista itseämme näin pilvettömältä taivaalta. Sääli, jos jäisi kesken sen takia, että paljastin liikaa juonesta. Minua kiinnosti enemmän kysymys ”Kannattaako tätä lukea loppuun” kuin ”Miksi ulkomaalaiset aina vievät meidän naiset?”. Olen kumminkin iloinen, että luin loppuun. Ymmärsinkö mitään, on sitten toinen asia.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s