Sodankylä 2017

Siitä kun viimeksi kävin Sodankylän elokuvajuhlilla on kulunut jo 27 vuotta. Silti olen harrastanut elokuvaa koko tämän väliin jääneen ajankin tavalla tai toisella. Perhe-elämän ja töissäolon kiihkeimmät vuodet kuitenkin asettivat aina jotain esteitä matkaan lähtöön. Nyt kun keväällä olin päättänyt kesän aikana jäädä eläkkeelle ja ”lapsetkin” ovat jo maailmalla, ajattelin repäistä ja viimein toteuttaa haaveeni toisesta festivaalikäynnistä. Piti vain saada vaimoni suostumaan matkaseuraksi ja sehän onnistui lopulta helposti, vaikka harrastus on enemmän minun kuin hänen. Lopulta katsoimme yhteisesti sopien 16 elokuvaa, joista vain yhteen hiukan petyimme molemmat. Yhden katsoin lisäksi yksikseni.

Edelliseltä kerralta muistan parhaiten Kieslowskin Sattuman kauppaa ja Fleischerin Bostonin kuristajan, 10 Rillington Placen  ja Mandingon. Fleischerhan oli silloin myös paikalla ohjaajavieraana.  Vanhan teltan aikana mykkäelokuvan tauolla teltan liepeet nostettiin syrjään ja helpotukselle mentiin pusikoihin –  naiset toiselle ja miehet toiselle puolelle. Satuin sijoittumaan Matti Pellonpään viereen ja vaihdoimme muutaman sanan. Nykyään noin vulgääri toiminta ei olisi enää mahdollista, enkä tarkoita Pellonpäälle puhumista…

Tänä vuonna ajoimme Espoosta suoraan Kemiin asti, josta olimme varanneet edullisen yöpymispaikan. Saavuimme sinne suunnitelmien mukaan iltakymmenen jälkeen ja aamulla aikaisin lähdimme kohti Sodankylää, jossa oli kello kymmeneltä alkamassa ensimmäinen aamukeskustelu, johon olin suunnitellut osallistuvani. Ehdimme sopivasti kuuntelemaan Hanna Schygullaa ja festivaalimme sai mojovan alun. Olimme varanneet etukäteen vain ensimmäiselle päivälle kolmeen elokuvaan liput sekä seuraavan päivän mykkäelokuvaan. Muut liput uskoimme saavamme paikanpäältä. Näin periaatteessa kävikin, mutta kerran lipunmyyjä unohti sanoa, että loppuunmyytyyn huomiseen näytökseen olisi saanut kyllä lippuja vielä seuraavana aamuna. Sinänsä hyvä juttu, että lippuja oli kiintiöt myynnissä kullekin päivälle, näin myös viime hetken tulijat saattoivat saada liput. Mutta meillä koko suunnitelma vähän hajosi, kun niin moni asia vaikuttaa niin moneen tässä hyvien vaihtoehtojen viidakossa. Lopulta tietenkin hauskinta on nähdä elokuvia, kaikkihan olivat tavalla tai toisella laatutavaraa, eikä pettyä tarvinnut.

Hanna Schygulla

Hanna Schygulla Sodankylässä 2017

Yövyttyämme Kemissä ehdimme siis hyvin suunnitelmien mukaisesti torstai aamun keskusteluun, jossa vieraana oli Hanna Schygulla. Olin pitänyt tähän tilaisuuteen ehtimistä tärkeänä, enkä pettynyt. Hänhän aloitti näyttelemisen Rainer Werner Fassbinderin kanssa anarkistisessa Action-Theater -nimisessä elokuva- ja teatteriryhmässä 1960-luvun lopulla ja työskenteli hänen kanssaan myöhemmin yli kahdessakymmenessä elokuvassa. Schygullalta kysyttiin myös Fassbinderin aktivistikontakteista – noina aikoinahan Punainen armeijakunta (Rote Armee Fraktion) oli alkanut toimintansa ja teatterin liepeillä oltiin jossain määrin sekaantuneita asiaan. Kysyttäessä näyttelijätär kuitenkin kierteli asian kanssa, eikä ollut huomannut/huomaavinaan mitään poliittiseen ääritoimintaan viittaavaa. Muista lähteistä kuitenkin selviää, että Fassbinderin liityttyä ryhmään, se jakaantui kahtia. Ryhmän johtajan, Söhnleinin, sekaannuttua terroritekoon Frankfurtissa, Fassbinderin maltillisempi siipi joutui muuttamaan teatterin nimeksi „Anti-Theater“ voidakseen jatkaa toimintaansa. Näistä asioista Schygulla oli Sodankylässä vaitonainen.

(The split occurred between those aligned with the original company leader, Söhnlein, who felt that political theater should translate directly into political action, and those led by Fassbinder, who believed that the plain of ideas and artistic expression was an ample arena to challenge norms, question custom, and effect change.  Kit Wienert.) (http://virtueofthesmall.com/old_sites/littlegreenpig/articles/fassbinder/

Schygulla siis oli Fassbinderin ”löytö”, jonka halusi heti tuleviin elokuviinsa. Näyttelijä itse kuului teatteriryhmään jo aikaisemmin ja sai Fassbinderin vielä jatkamaan teatterin parissa, vaikka elokuva oli jo tuolloin hänen suurempi intohimonsa. Nähtyäni seitsemänkymppisen Schygullan luonnossa, saatoin ymmärtää, miksi Fassbinder niin kiintyi hänen elokuvallisuuteensa. Silmät, suu ja kasvot ovat edelleen vangitsevia yksityiskohtia hänen habituksessaan, jota kameran on helppo rakastaa. Mummous tekee hänestä vain herttaisemman!

Hanna Schygulla on esiintynyt lukuisten kuuluisien ohjaajien elokuvissa ja häntä voidaan hyvin pitää yhtenä tärkeimmistä eurooppalaisista elokuvanäyttelijöistä viimeisen puolen vuosisadan aikana. Hänen ohjaajiinsa kuuluvat Fassbinderin lisäksi mm. Wim Wenders, Douglas Sirk, Volker Schlöndorff, Ettore Scola, Jean-Luc Godard, Carlos Saura, Marco Ferreri, Margarethe von Trotta, Andrzej Wajda, Kenneth Branagh, Agnes Varda, Fatih Akin, Aleksander Sokurov… Kysyttäessä näyttelemisen merkityksestä itselleen Schygulla kiteytti ajatuksensa näin: ”Näyttelijä on silta todellisuuden ja unen välillä”.

Schygulla Ettore Scolan elokuvassa Hyvää yötä, majesteetti

Näin Sodankylässä Schygullan heti aamukeskustelun jälkeen Ettore Scolan elokuvassa „Hyvää yötä, majesteetti“, osissa näyttelivät lisäksi mm. Marcello Mastroianni vanhana Casanovana, Harvey Keitel ja Jean-Claude Brialy. Elokuva oli nautittava road-movie paitsi loistavien ja karismaattisten näyttelijöittensä, myös onnistuneen ohjauksensa ansiosta.

Saman päivän illalla oli vuorossa Godardin „Intohimo“, joka avautui minulle täällä aivan uudella tavalla, vaikka olen sen aikaisemminkin nähnyt, vuosia sitten. Godard käytti Schygullaa ja muita näyttelijöitä kuin vahaa saadakseen ajatuksensa monimuotoiseen lentoon. Yksi 80-luvun parhaista elokuvista.

Kolmas näkemäni Schygulla -elokuva oli Fatih Akinin „Taivaan reunalla“. Elokuva kertoo saksalais-turkkilaisista ihmisistä ja elämän kompleksisuudesta ja sattumanvaraisuudesta. Schygulla tulee mukaan elokuvan myöhäisessä vaiheessa, kun ongelmat ovat kasautuneet ja purkautumistiet ovat löytymässä, mutta sen jälkeen hän on elokuvan kokoava voima ja sen keskiössä. Erinomainen, uudempi eurooppalaiselokuva. Ohjaaja oli minulle ennestään tuntematon, joten olin enemmän kuin tyytyväinen tähän kokemukseeni.

Tarjolla olisivat olleet vielä Fassbinderin Maria Braunin avioliitto ja Lili Marleen sekä Schlöndorffin Petosten kehässä. Fassbinderit olin nähnyt useammankin kerran, silti jälkeenpäin vähän harmitti, etteivät sopineet tällä kertaa ohjelmaani. Piti ottaa myös vaimoni toiveet huomioon. Schlöndorffin elokuva alkoi yhdeltä yöllä, yhtäaikaa kuin Kurosawan Kulkukoira, jonka olin ajatellut katsoa ja joka sitten peruttiin! Näin „Petosten kehässä“ jäi näkemättä. Näin hektinen „elokuvan metsästys“ muodostuu joskus kujanjuoksuksi!

Marco Ferrerin elokuvassa ”Storia di Piera”

Ihmettelin, kuten muukin festivaaliyleisö, ettei Marco Ferrerin „Storia de Piera“ ollut mukana ohjelmistossa. Saantivaikeuksia, sanoivat. Tästä elokuvasta ja Marco Ferreristä Schygulla itse puhui kuitenkin hyvin lämpimästi ja siitä näytetyt pätkät Schygulla -dokumentissa (Anne Imbert: Hanna Schygulla: Whatever the Dream Is (2012), joka nähtiin aamukeskustelussa, olivat lumoavia.

Samoin jäin ihmettelemään sitä, että Fassbinderiltä ei oltu saatu vähän harvinaisempia ja vähintään yhtä keskeisiä muita elokuvia kuten „Petra von Kantin katkerat kyyneleet“, „Effi Briest“ tai „Veronika Vossin kaipuu“, joita kaikkia Schygulla myös tähdittää.

Lauantaiyön kohokohta oli kun sattumalta kohtasin Hanna Schygullan jonottaessani telttaan ja keräsin rohkeuteni pyytääkseni häneltä nimikirjoituksen vastaostamaani Fassbinder-kirjaan, jossa oli hänen Effi Briest -elokuvan valokuvansa etusivulla. Hän suhtautui iloisesti ja myönteisesti asiaan ja yhdessä sitten yöttömässä yössä tavailimme englanniksi, miten „Heikki“ kirjoitetaan, jotta hän saa omistuksen laitettua! Mahtava ja ikimuistoinen kokemus, vaikken mikään tähtikulttien harrastaja olekaan.

 Carlos Saura

Carlos Saura jakamassa nimmareita

Toinen etukäteen valitsemistani kohokohdista oli espanjalainen veteraaniohjaaja Carlos Saura, jonka tuotantoa olikin melko hyvin esillä. Hänen aamukeskustelunsa aikana minulle paljastui, että hän oli myös Luis Bunüelin elinikäinen ystävä ja Charles Chaplinin vävy. Tämmöisistä „ulkoelokuvallisista“ asioista en yleensä ole tietoinen, koska en seuraa juorupalstoja elokuvankaan yhteydessä. Mutta mielenkiintoisella tavallahan nämä sinänsä sivuseikat asettavat hänet maailman elokuvahistorian keskiöön. Saura oli aloittanut valokuvaajana ja elokuvissaankin hän käyttää paljon valokuvia. Nytkin vanha kamera roikkui koko ajan kaulassa.Vaimonsa Geraldine Chaplinin kanssa hän teki peräti yhdeksän elokuvaa, joista täällä nähtiin kaksi – Korppi sylissä vuodelta 1976 ja vuotta myöhempi Elisa – elämäni. Saura ei etukäteen ollut minulle erityisen tuttu, olin nähnyt vain Korppi sylissä -elokuvan, jonka kävimme nytkin katsomassa. Siinähän nuori tyttö kasvaa orpona menetettyään traagisesti kummatkin vanhempansa. Allegoriana Francon Espanjan menneisyyden taakan merkitys jälkipolville.

Elisa – elämäni elokuvassa Fernando Rey ja Isabel Mestres

Se on hieno elokuva, mutta enemmän silti pidin Elisa – elämäni teoksesta, jota en ollut ennen nähnytkään. Se kertoo myös takautumien kera lapsuuden ja nykyisyyden väistämättömistä sidonnaisuuksista, siinä mielessä sukua myös Fassbinderin freudilaiselle ja oidipaaliselle näkemykselle. Fernando Rey, jonka olen nähnyt mm. Bunüelin filmeissä, on suosikkini espanjalaisista näyttelijöistä. Hänen suorituksensa on tässäkin millimetrin tarkkaa. Kiehtovaa on myös leikkauksen monimielisyys – ikäänkuin katsoja saisi valita, minkälainen loppu tarinalla on. (Festivaaleilla näin myös toisen elokuvan – Gabe Klingerin Porto – jossa on ikäänkuin vaihtoehtoiset loput.)

Carmen

Kun Sauralta kysyttiin aamukeskustelussa, mitä hän tekisi mieluiten, jos ei ohjaisi elokuvia, hän sanoi halunneensa olla flamencotanssija, mutta ymmärsi varhain toki ettei se ihan niin mene! Mutta loistava flamencon kuvaaja hänestä tuli. Kävimme katsomassa kaksikin hänen flamenco – elokuvaansa. Carmen, vuodelta 1983, kertoo uskomattoman intensiivisen, Bizet´n oopperaan perustuvan, kolmiodraaman tanssin keinoin. Kuuluisat aariat „Habanera“ ja „Toreador“ saavat katsojankin lähes naputtamaan jalkaansa tanssijoiden hurmioituessa kliimaksiin. Musiikista huolehtii itse Paco de Lucia, jota olen aina ihaillut ja paljon kuunnellut. Toki hänen näyttelijänkykynsä eivät ihan nouse kitaroinnin tasolle…

Toinen näkemämme Flamenco-elokuva oli „Flamenco“ vuodelta 1995. Tässä on kyseessä enemmän räiskähtelevä konserttitaltiointi, jonka rytmi tunkeutuu jokaiseen aivo- ja hermosoluun. Musiikki on tässäkin enimmäkseen de Luciaa ja kuvaus itsensä Vittorio Storaron. Hiki tulee katsoessa toinen toistaan mestarillisempia tanssisuorituksia. Flamencoillasta saa ulkopuolinen sen kuvan, että kuka tahansa espanjalainen osaa tanssia flamencoa sen verran, että kehtaa mennä vuorollaan lavalle. Näinhän tapahtui myös Barcelonassa vieraillessamme Flamenco -klubilla. Yleisöstä nousi yksi jos toinenkin estradille ammattilaisten taputtaessa tahtia ja kastanjettien soidessa! Tämän välittömyyden ja tanssin rytmin Saura oli saanut mestarillisesti välitettyä jäyhälle pohjoisellekin katsojalle.

Mykkäelokuva – Robert Julian : Suuren oopperan kummitus

Lon Chaney kummituksena

Tähän näytökseen olimme myös varanneet liput ennakkoon ja odotukset olivat suuret. Esitys oli perinteinen Sodankylän juhlien Ison Teltan mykkäesitys, jota säesti elävä musiikki. Tällä kertaa säestyksestä huolehti kamariorkesteri Avanti! kanadalaisen kapellimestarin Gabriel Thibaudeaun johdolla. Hän oli myös säveltänyt musiikin elokuvaa varten. Erikoisuutena teokseen kuului vielä sopraano-osuus, jonka lauloi Reetta Haavisto. Olin talven elokuvakurssilla ihastunut mykkäelokuviin ja odotukseni olivat korkealla. Aikaisemmin olin luullut, että mykkäelokuva oli pelkästään Chapea, Ohukaista ja Paksukaista, Buster Keatonia ja Harry Langdonia. Nämä eivät tietenkään ole mitään vähäisiä, päinvastoin, mutta oli ilo löytää paljon muutakin taiteellisesti kunnianhimoista mykkäelokuvaa, jota on onneksi säilynyt runsaasti, vaikka suurin osa onkin hävinnyt ja tuhoutunut.

Teltta oli aivan täynnä, vapaalippulaisten kanssa siellä oli lähes tuhat katsojaa kovilla penkeillä ja kuikuillen teltan kannatussalkojen välistä isolle kankaalle. Mutta tunnelma oli alusta alkaen jännittyneen odottava. Itse elokuva ja sen musiikki oli valtava kokemus, kaikki oli tehty äärimmäisellä taiteellisella näkemyksellä ja aikansa (1925) kaikkia elokuvan keinoja hyödyntäen.

Pääosan eli kummituksen roolin näytteli Lon Chaney, joka hätkähdytti mielipuolisena, pakkomielteen ajamana, kasvonsa menettäneenä säveltäjähirviönä. Elokuvassa liikuttiin oopperan katoilla ja kellareissa – taivaassa ja helvetissä. Kahlattiin maanalaisissa vesissä ja pudottiin korkealta. Urut soivat ja sopraano revittää kun kliimaksikohtauksessa väkijoukko ajaa hirviötä takaa ja lopulta aiheuttaa tämän tuhon. Yhteensopimaton rakkaus ja hyväksikäyttö kostautuu traagisella tavalla. Klassinen Kaunotar ja Hirviö -tarina saa tämän päivänkin yleisön haukkomaan henkeään ällistyneenä.

Katsoin siis yhteensä 16  elokuvaa neljän päivän aikana. Laitan  tähän alle muista elokuvista vain lyhyet kommentit, jotta kirjoituksesta ei tulisi liian pitkä. Korostan, että kokonaisuus oli kuitenkin tärkein, vaikka joitakin kohokohtia otinkin enemmän esiin.

Torstai 15.6

Ettore Scola: Hyvää yötä majesteetti.

Ylläsanotun lisäksi kannattaa mainita vielä, että kuningasta näytteli itse Michel Piccoli, mutta hänestä ei koko elokuvassa näy muuta kuin loppukohtauksessa jalat!

Jean-Luc Godard: Intohimo.

Euroopalaisen elokuvan ehdotonta huippua. Hanna Schygullan kasvot lähikuvassa suuren osan ajasta.

Gabe Klinger: Porto.

Portugalilaisen kuvankauniin satamakaupungin vaikuttavaan miljööseen sijoitettu kolmiodraama erittäin epätodennäköisten ihmisten välillä. Miespääosassa loistava nuorena tapaturmaisesti (27-vuotiaana) kuollut venäläinen Anton Yelchin. Romanssi etenee takaumin ja hienosti antaa tarinalle vaihtoehtoiset loput.

Perjantai 16.6

Fetih Akin: Taivaan reunalla.

Hanna Schygulla varttuneemmassa iässä vangitsee elokuvan kun puolessa välissä ilmestyy kuvaan. Uuden eurooppalaisen elokuvan parhaimmistoa.

Juho Kuosmanen: Hymyilevä mies.

Mustavalkokuvaus on häkellyttävän hienoa (J.P.Passi) tässä elokuvassa. Muutenkin osissa on hurmaavat näyttelijät ja jotain todella suomalaista on saatu vangittua. Taiteellinen taso on kaiken kaikkiaan yllättävän korkea ja tämä on paljon sanottu minulta, joka olen valitettavasti pitkään suhtautunut vähän ennakkoluuloisesti kotimaiseen elokuvaan. Pitää oikeasti ruveta muuttamaan käsityksiään jos tällaista alkaa tulla. Suuri ilo ja nautinto!

Agit Prop nuorina

Peter von Bagh & Jouko Aaltonen: Lauluja utopiasta

Tämä jäi von Baghin viimeiseksi dokumentiksi, jonka ohjaaja Jouko Aaltonen saattoi valmiiksi. Teos kertoo valloittavalla tavalla haastattelujen ja dokumenttimateriaalin kautta 1960 -luvulla aloittaneen ja näihin päiviin jatkaneen kommunistisen Agit-Prop yhtyeen tarinan. Yhtyeeseen kuuluivat keskeisinä Pekka Aarnio, Monna Kamu, Sinikka Sokka ja Martti Launis. Mukana olivat osan aikaa myös Liisa Tavi, Kiti Neuvonen ja Anu Saari. Yhtyeen ura on pitkä ja huima. Usko parempaan huomiseen ja toivo tasa-arvoisemmasta yhteiskunnasta saa dokumentissa arvoisensa käsittelyn. Myös Peter on mukana paitsi haastattelijana, myös omana itsenään, mutta jo hauraana ja sairaan näköisenä. Ikäisilleni, joita teltta oli täynnä, tämä oli nostalgiakokemus vailla vertaa, riippumatta siitä, olitko kommunisti vai et. Lauluthan ovat aivan loistavia, Chydeniuksen, Salon ja muiden ajan parhaiden suomalaisten tekemiä. Lisäksi kuullaan tietysti kansainvälisten vallankumouslaulujen parhaat, kuten ”¡El pueblo unido, jamás será vencido!”

Rupert Julian: Suuren Oooperan Kummitus (ks. yllä)

Pedro Almodóvar: Salaisuuteni kukka

Elokuva kertoo lahjakkasta Leo -nimisestä naisesta, joka kirjoittaa suosittuja romanttisia kirjallisia kertomuksia salanimellä. Oman elämänsä ja varsinkin rakkaussuhteensa hän on onnistunut kuitenkin saamaan katastrofin partaalle. Siinä mielessä Leo, jota näyttelee Marisa Paredes, on yksi tyypillisistä Almodóvarin ”hermoromahduksen partaalla” olevista naisista. Elokuva toimii myös yläluokan tavallisista huolista riippumattoman varjoelämän kritiikkinä. Taattua laatuelokuvaa tämäkin, jos ei poikkeakaan ohjaajansa perustuotannosta mainittavasti. Toisaalta sanotaan, että taiteilija tekee samaa työtä yhä uudestaan, koska aina jää jotain sanomatta.

Lauantai 17.6

Vadim Abdrasitov: Miespalvelija

Elokuvan on käsikirjoittanut yksi kuuluisimpia ja ylistetyimpiä venäläisiä käsikirjoittajia, Aleksandr Mindadze, jonka piti tulla omaan aamukeskusteluunsa, mutta joutui peruuttamaan. Elokuva kertoo isännän ja palvelijan suhteesta, jossa mennään niin syvälle, että palvelusuhde jää vaikka isäntä lopulta hylkää palvelijan. Tätä kautta elokuva on myös allegoria Neuvostoliiton silloisesta järjestelmästä. Palvelija on henkinen tila. Ajassa mennään edestakaisin, eikä ajan kulumisesta ole tietoa. Tekovuotenaan (1988) se ei enää herättänyt sensuuriviranomaisten mielenkiintoa,  tekotapa ja ohjaus oli niin hienovarainen, että se ei enää edes vaatinut erityistä rohkeutta. Parasta venäläistä nykyelokuvaa kuitenkin, ja katsojalle suuri elämys ja nautinto.

Carlos Saura: Korppi sylissä (ks. yllä)

Carlos Saura: Flamenco (ks. yllä)

Brian de Palma: Phantom of the Paradise/Aavemusa

Tämä oli se elokuva, joka sopi kokonaisuuteemme huonoiten ja oli siis pieni pettymys. Se alkoikin vasta sunnuntain puolella kello 1.30 ja katsojista suurin osa oli pienessä kaljassa olevia nuoria, joille tämä on ilmeinen ns. ”kulttielokuva”. Siinä määrin toistettiin vuorosanoja ja naurettiin ja laulettiin sovituissa kohdissa. Elokuva on de Palman varhaistuotantoa ja halusin nähdä sen, koska pidän joitakin hänen elokuviaan lajissaan huipputeoksina. (Lahjomattomat, Carrie, Tappava tunnustus, Scarface…). Tämäkin saattaa sellainen olla, mutta sen sarjakuvanomaisuus, kulttimaine ja toinen toistaan uskomattomammat juonenkäänteet saivat ainakin minut viihtymään huonosti. Jos pitää ”Rocky Horror Shown” kaltaisista mielikuvituksellisista anarkiarevityksistä niin tämä voi kolahtaakin.

Sunnuntai 18.6

Per Fly: Manslaughter

Myös Fly oli Sodankylässä aamukeskutelussa, jossa en ollut läsnä. Olisi ehkä pitänyt, sillä tämän elokuvan perusteella häntä voi pitää erinomaisena uuden eurooppalaisen ja pohjoismaalaisen elokuvan huippuohjaajana. En taaskaan tiennyt hänestä mitään etukäteen. Tämä elokuva kertoo viisikymppisestä tutkijasta ja älyköstä Carstenista, joka on nuoruudessaan ollut aktiivinen yhteiskuntakriitikko, mutta jättänyt sen taakseen uraa luodessaan. Tämä on jotenkin jäänyt harmittamaan ja hän ajautuu suhteeseen nuoren naisen kanssa, joka kuuluu terroristisoluun, jonka keikan yhteydessä tyttö murhaa poliisin. Tarinan edetessä Carsten sekaantuu yhä enemmän asiaan suojellessaan tyttöystäväänsä, kunnes tulee järkiinsä ja yrittää korjata, mitä korjattavissa on. Mutta tekemätöntä ei saa tekemättömäksi ja syyllisyydentunto on lopulta musertava. Fly on saanut elokuvasta Pohjoismaiden neuvoston palkinnon, eikä syyttä.

Carlos Saura: Elisa – elämäni (ks. yllä)

Carlos Saura: Flamenco (ks.yllä)

Bertrand Bonello: Nocturama

Tämäkin ohjaaja oli aamukeskustelussa, johon en osallistunut. Hän oli paljon puhuttu tekijä ”kylillä”, johtuen varmaan seksuaalisuutta käsittelevistä elokuvistaan, kuten Pornographer ja House of tolerance. Näiden sijaan näimme viimeisenä Sodankylän tämänvuotisessa ohjelmassamme Bonellon uusimman elokuvan Nocturama (2016). Se on uskomattoman elokuvallinen työ, joka käsittelee terrorismia, nyt juuri hyvinkin ajankohtaista asiaa maailmassamme. Joukko nuoria eri etnisistä yms. taustoista lähtee tekemään tarkkaan suunniteltuja terroritekoja Pariisin keskustassa ja ne tehtyään elokuva ikäänkuin siirtyy toiseen vaiheeseen ja terroristinuoret pakenevat keskustan luxustavarataloon ja jäävät sinne yöksi, poliisin etsiessä heitä ihan muualta. Tavaratalossa he kuluttavat aikaansa kuin ketkä tahansa teinit porsastellen erilaisten kulutusturhakkeiden kanssa. Lopulta poliisit ampuvat heidät, vaikka he ovat lapsia taas, eivätkä oikein ymmärrä mitä on tullut tehtyä. Terrorin motiiviksi tässä riittää se, että teen tämän, koska voin sen tehdä. Jääkylmää logiikkaa. Elokuva on niin hienosti ja mukaansatempaavasti tehty, että ajattelemisen aihetta jää pitkäksi aikaa.

 Lopuksi

Katsoimme se verran monta elokuvaa lyhyessä ajassa, että jälkeenpäin on hiukan vaikeaa muistaa ja kommentoida jokaista syvällisemmällä tavalla. Panin kaikki pääsyliput talteen, jotta muistaisin mitkä elokuvat olin nähnyt. Silti kesti jonkin aikaa, ennenkuin muistin, mitä esimerkiksi Almodóvarin Salaisuuteni Kukka -elokuvassa tapahtuikaan. Vasta luntattuani käsiohjelmasta, muisti palaili, eikä elokuva ollut ollenkaan huono, se vaan muistutti niin paljon hänen muuta tuotantoaan, ettei jäänyt tässä kuvien virrassa päällimmäiseksi mieleen. Festivaalin idea on myös siinä, että elokuvataide kokonaisuutena alkaa myllertää päässä ja haltioitumisen aiheuttaa taidemuodon kokonaisvaltaisuus inhimillisenä peilinä, tarinana ja historian kriitikkona.

Aamukeskusteluissa – niin mielenkiintoisia vieraita kuin niissä olikin – on selvästi Peter von Baghin kokoinen aukko. Tilaisuuden juontajan pitäisi olla karismaattisempi, jotta suuret persoonat pääsisivät vielä paremmin esille. von Baghilla oli tietysti se etu, että hän todennäköisesti tunsi kaikki vieraansa etukäteen ja hänen taiteilijan karismansa auttoi häntä tekemään keskusteluista ”elämää suurempia”. Timo Malmi ja Liselott Forsman, jotka nyt vetivät keskusteluja, olivat hiukan värittömiä ja virkamiesmäisiä, olkoonkin, että varmasti alan asiantuntijoita. Olisikin mukava nähdä vaikka Aki Kaurismäki keskustelun vetäjänä. Viinipullon kera tai ilman.

Mainokset
Kategoria(t): Elokuva Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Sodankylä 2017

  1. jouniunikula sanoo:

    Olipa runsas ja antoisa Sodankylä-tarina! Paljon on hyviä elokuvia näkemättä ja uusia nimiä, joista ei ole ikinä kuullutkaan, tuli tietoon. Sodankylässä käynti kyllä antaa sellaisen elokuvatehosterokotteen, että elokuvaharrastus kukoistaa pitkän aikaa. Itselläni se sai aikoinaan aikaan sen, että ostin Kieslowskin elokuvia ja tietysti ”10 Rillington Place”-leffan. Olisi kiva käydä siellä, mutta teltta ei ole vaihtoehto.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s