Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda (Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2017)
Pentti Linkolan isä oli Helsingin yliopiston rehtori ja kasvitieteen professori Kaarlo Linkola. Hänen äitinsä Hilkka os. Suolahti tuli tunnetusta kulttuurisuvusta. Äidinisä Hugo Suolahtikin oli aikanaan yliopiston rehtori, myöhemmin kansleri. Hän oli perustamassa Kansallista Kokoomusta 1918, oli sen puheenjohtaja ja kansanedustajakin. Monarkistikin hän oli aluksi, germaanisen filologian professori ja saksalaismielinen. Äidinäiti polveutui aatelisista von Fieandtien ja von Essenien suvuista. Pentin perhe asui isän elinaikana Helsingin kasvitieteellisessä puutarhassa.
Näistä lähtökohdista voivat useimmat meistä vain haaveilla. Sivistys, oppineisuus ja porvarillisuus – sanan positiivisessa mielessä – suorastaan loistivat läsnäolollaan. Geeneissäänkään Pentillä ei ollut valittamista ja loistelias tutkijan ura näyttikin itsestään selvyydeltä. Mutta hän valitsi toisin. Luonteen peräänantamattomuus ja jo varhain hyvin voimakkaaksi muotoutunut läheinen luontosuhde yhdistettynä empaattisen romantikon ominaisuuksiin sai aikaan, että hänen oli mahdotonta hyväksyä tapaa, jolla ihminen käytti hyväkseen luontoa ja oli tuhoamassa sen. Jo nuorena Linkola alkoi kiertää ympäri Suomea rengastamassa lintuja käsittämättömällä tinkimättömyydellä. Jonain vuonna hän oli käynyt kaikilla tunnetuilla kalasääsken pesillä keikkuen korkeiden kelojen latvoissa. Hän tunsi Suomen joka sopen, saaristosta Lappiin ja useimmiten ajoi kaikki matkat polkupyörällään. Rautaisen fysiikkansa tähden hän pystyi uskomattomiin suorituksiin. Kerran hän souti vaimonsa ja pienten lastensa kanssa Ahvenanmaan ympäri ilman pelastusliivejä ja melkoisessa tuulessa ja myrskyssä. Tavallisesti tällaista pidettäisiin vastuuttomana ja vaarallisena toimintana, mutta Linkolalle se oli vain luonnon kanssa selviytymistä ja normaalia ulkoilua lasten kanssa. Pyöräily ulottui myös ulkomaille ja pyöräkin oli useimmiten aivan vaihteeton ”munamankeli”. Luontoa kiertäessään hän havaitsi, miten ihminen oli alkanut tuhota luontoa kohtuuttomalla tavalla. Varsinkin metsien avohakkuut Lappia myöten järkyttivät häntä syvästi ja opintojen sijaan hänen elämäntehtäväkseen ja -filosofiakseen muotoutui se Suomessa hyvin tunnettu ekofasismiksikin nimetty elämänkatsomus.
Keskeistä siinä oli varhainen – ja ehdoton – havainto siitä, että ihminen on vain yksi eläinlaji muiden joukossa eikä sen kummempi. Loogisesti havainnosta seuraa, ettei ihmisellä ole mitään erikoisoikeuksia muuhun luontoon ja koska olemme jo pilanneet luonnon tasapainoa niin paljon, ainoa mahdollisuus on peruuttaa takaisinpäin. Toinen kulmakivi Linkolan ajattelussa on väestön liikakasvu, jonka takia luonnon resurssit eivät enää riitä. Looginen johtopäätös näistä kahdesta on Linkolan näkemyksen mukaan se, että ihmisten lukumäärää on vähennettävä – kymmenesosaan – tavalla tai toisella. Samoin on lopetettava uusien luontoa kuluttavien innovaatioiden kehittäminen ja keksiminen ja palattava sadan vuoden takaisen yhteiskunnan elämäntapaan. Siihen eivät kuulu koneet eivätkä mukavuudet eivätkä tuotteiden tuonti maailman toiselta laidalta. Jäljelle jääneiden ihmisten tulee elää omavaraisesti mahdollisimman vähien jälkeläisten kanssa. Kaikille ei pitäisi antaa jälkeläisten teko-oikeutta ollenkaan. Linkola päätyi ehdottomuudessaan myös ihailemaan terroristeja, kuten Baaderia ja Meinhofia ja Isiksen ja Al-Qaidan tapaisten lahkojen joukkosurmia. Hän myös kyseli ”Oliko natsismissa muutakin pahaa kuin se, että hävisivät sodan”.
Linkolan analyysi on suoraviivainen. Ilmastonmuutoksen yhä kiihtyessä ei ole vaikea olla samaa mieltä monista hänen havaitsemistaan asioista. Luonto ja ympäristömme ei voi kestää jatkuvaa ylikuormitusta, vaan maailma sellaisena kuin sen tunnemme tulee romahtamaan. Mitä sen estämiseksi voidaan tehdä on mielestäni kuitenkin kiistanalaista. Biologiaan perustuva dystooppinen determinismi on vastaansanomattomassa loogisuudessaan vaikeasti todistettavissa vääräksi. Aion kuitenkin yrittää.
Linkolassa itsessään on jo mukanaan ne elementit, jotka mahdollistaisivat toisenlaisenkin ratkaisun etsimisen. Kirjan mukaan hän on kauneutta ja taiteellisia nautintoja arvostava syvällisesti elämää rakastava ihminen, joku lukee paljon, käy näyttelyissä ja teatterissa ja tarvitsee ihmisiä ympärilleen – paitsi soutajikseen myös läheisiksi ystävikseen ja keskustelukumppaneikseen. Ihminen poikkeaa – vaikka onkin biologisesti eläin – muista elollisista olennoista juuri näiden ominaisuuksiensa takia. Jos ihminen kuolisi lajina sukupuuttoon muiden tuhansien lajien mukana ja jäljelle jäisivät vain torakat, mitään tietoisuutta ei enää olisi havainnoimassa, mitä planeetallamme tapahtuisi ja sen kohtalo olisi yhdentekevä. Koska koirat ja edes delfiinit eivät osaisi surra elämän loppumista, ihminen on ainoa olento, joka antaa poikkeavan merkityksen maa-planeetalle maailmankaikkeudessa. Evoluutiossa ihmiselle ovat kehittyneet juuri nuo Linkolassakin havaitut ominaisuudet. Viime kädessähän evoluutiossa on kyse dawkinsilaisittain ”itsekkään geenin” pyrkimyksestä siirtää itsensä mahdollisimman voimistuneena eteenpäin. Luonnonvalinnan seurauksena ihmiselle on kehittynyt muista eläimistä poiketen kiinnostus metafysiikkaan ja kauneuden ymmärtämiseen. Niinpä Linkolan ensimmäinen premissi on väärin asetettu. Ihminen ei ole ”vain eläin”.
On totta, että näyttää siltä, että ihmisiä on liikaa. Tosiasia on myös, että väestön kasvu tätä vauhtia on kohtalokasta monella tavalla, varsinkin kun se keskittyy alueille, joilla toimeentulo on valmiiksi vaikeaa mm. huonontuvien luonnonolosuhteiden ja köyhyyden takia. Tosiasiassa ns. teollisuusmaat ovat jo pitkään kärsineet syntyvyyden alenemisesta ja väestön vanheneminen uhkaa jo yhteiskuntien toimintaa. Väestönkasvu useissa kehittyvissä maissakin on jo saatu hidastumaan (mm. Kiina). Valitettavasti länsimaissa on tällä hetkellä vallassa populistisia ja äärinationalistisia liikkeitä, joiden toimet tulevat hidastamaan näistä ongelmista selviämistä. Unkarin patataantumuksellinen ja fasistisen nationalistinen pääministeri tohtii jo esittää verohelpotuksia neljän lapsen unkarilaisille äideille. Hän ei valitettavasti näe, eivätkä hänen tukijansa ole vielä oivaltaneet, että nationalistiset päämäärät vain peittävät näköpiiristä ne toimenpiteet, jotka tulisi tehdä asioiden korjaamiseksi – väestönkasvunkin osalta. Jos voisimme hyväksyä toisemme ihmisinä ja samaan lajiin kuuluvina, ymmärtäisimme, että ihmiset ovat vain väärin sijoittuneita. Unkarinkin tulisi ottaa maahanmuuttajia kohentamaan väestörakennettaan. Rajoja tulisi madaltaa sensijaan, että niitä juuri nyt korotetaan ja rakennetaan lisää. Liikasyntyvyyden alueilla tulisi panostaa koulutukseen ja varsinkin uskontojen ja muiden taikauskojen vaikutuksen vähentämiseen. Rahaa tähän kyllä olisi ja halua lopulta löytyy. Kansallisia identiteettejä tulee kunnioittaa, tasavertaisina ja riittävän suurissa hallinnollisissa yksiköissä. Väestönkasvun hallitseminen on omissa käsissämme, mutta kovapäisten ja vallanahneitten johtajiemme takia voi olla, että joudumme vielä käymään pari isoa sotaa ennenkuin asiat ymmärretään.
Siinä Linkolalla voi olla oikea havainto, että demokratia ei ehkä ole nopein tapa uhkaavista vaaroista selviämiseksi, koska vain harvat ymmärtävät mitä pitäisi tehdä ja loput ovat johdateltavissa. Kehitysnihilistit ajattelevat, että valistuksen aatteet – järki, tiede, humanismi ja kehitys – ovat kuolleet, mutta itse ajattelen hegeliläisittäin, että teesin ja antiteesin kautta syntyy synteesi, joka taas vie asioita toivottuun suuntaan. Nyt elämme vain eräänlaista antiteesin aikaa – jos edistystä pidetään tässä teesinä. Myös Linkolan toinen premissi väestön liikakasvusta on vain harha. ”The fallacy of misplaced concreteness”, kuten A.N. Whitehead sanoo, Linkolan näkemys on vain mielipide eikä perustu tosiasioihin.
Kylänpää on onnistunut hyvin esittämään Linkolan elämän kiihkottomasti ja ainakin minusta tuntuu, että mitään oleellista ei ole jätetty pois. Mukana ovat äärimmäisetkin natsimyönteisyydet, naisasiat (Linkolalla oli useita tärkeitä naissuhteita, osin yhtäaikaa), toisaalta myös herkkyydet ja kärsimykset, kovan elämäntavan aiheuttamat väsymykset ja masennukset. Käsittämättömän hyvin Linkola on myös ”verkostoitunut”. Hän tuntee ”kaikki” ja hänen juhlissaan ja tapaamisissaan käyvät Suomen johtavat tieteilijät, taiteilijat ja journalistit. Tilaisuudet, joihin hän tulee sähköistyvät välittömästi hänen läsnäolostaan. Nämä seikat Kylänpää tuo hyvin esille, myös niihin liittyvät jännitteet ja erimielisyydetkin Linkolan ajatuksia kohtaan. Mitään ”opetuslapsia” nämä ympärillä viihtyvät ihmiset eivät välttämättä ole. Uutta tietoa minulle oli sekin, että Linkola liittyi vanhoilla päivillään takaisin evankelis-luterilaisen kirkon jäseneksi. Tätä yllättävää tekoa Kylänpää selittää sillä seikalla, että Pentillä on aina ollut positiivisia kokemuksia papeista ystävinä, soutajina ja naapureina. Uskovaiseksi hän ei kirjan mukaan kuitenkaan ole tullut. Tämä on minusta aika erikoinen teko, eikö Linkola ole biologiaan keskittyessään ollenkaan havainnut sitä pahaa ja niitä ongelmia, joita uskonnot ovat tuoneet mukanaan? Eri uskonnot ovat luoneet ja pitäneet vuosisatoja ja -tuhansia yllä ihmisryhmien välistä vihaa ja epäluuloisuutta. Ne ovat mahdollistaneet rasismin ja xenofobian juurtumisen niin syvälle inhimilliseen kokemukseen, että emme enää aina edes huomaa sitä. Samalla ihmiskunta on jo varhain menettänyt mahdollisuutensa kehittyä yhdessä selviytyäkseen yhteisin voimavaroin vastaantulevista globaaleista haasteista. Nyt jos koskaan se olisi tarpeen. Mutta tätä ei Linkola ole nähnyt, koska uskonto on kaukana biologiasta. Kirkkoon liittyminen juttuseuran takia vaikuttaa minusta ristiriitaiselta virhearvioinnilta kaiken hyvin perustellun loogisuuden keskellä. Uskonnon osuuden de facto valkopesuun asiain huonon tilan suhteen on ehkä Linkolalle kuitenkin hyväksyttävää sillä perusteella, että ne ovat aiheuttaneet niin paljon sotia ja joukkokuolemaa. Ja sehän on hänelle tärkeää väestönlisäyksen ehkäisyä.
Tutustuin itse Linkolan ajatuksiin ensi kertaa ”Toisinajattelijan päiväkirjasta” -teoksen aikoihin ja se on vaikuttanut kyllä ja pannut miettimään asioita loppuun asti. Niinhän taitaa olla laita koko ikäpolveni suomalaisten tiedostavina itseään pitävien ihmisten suhteen. Harva tunnustautuu avoimen”linkolalaiseksi”, mutta yksi maamme tärkeimmistä ajattelijoista ja herättelijöistä ansaitsee hyvin koostetun elämäkerran.
Kirjan julkaisemisen jälkeen aivan viime aikoina on tapahtunut pari asiaa, jotka vievät ajatuksiani Linkolaan uudestaan.
Hiljattain kanadalaisessa National Observer -lehdessä haastateltu viime vuosikymmenten eräs merkittävimmistä liberaaleista ajattelijoista, amerikkalainen Noam Chomsky on 90 -vuotiaana tullut hyvin linkolalaiselle linjalle. Hän toteaa, että tapahtumien ja niistä raportoivan median kykenemättömyys välittää todellinen tilanne ihmisille on riittämätön ja skitsofreeninen – toisaalta kerrotaan uhkaavista ympäristökatastrofeista, mutta toisaalta kerrotaan laajasti uusista saavutuksista vaikkapa öljynetsinnän ja uusien saastuttavien innovaatioiden menestyksistä. Näiden vaikutusta ilmastonmuutokseen ei kuitenkaan käsitellä samanaikaisesti ja suurelle yleisölle jää kuva, ettei tässä niin suurta hätää olekaan. Niinpä hän on päätynyt siihen, että: ”In a couple of generations, organized human society may not survive. That has to be drilled (sic!) into people´s heads constantly.”
Toisaalta ruotsalainen teinityttö Greta Thunberg on uudella, raikkaalla tavalla ottanut ilmaston muutoksen esiin nuorison näkökulmasta. Hänen mukaansa edelliset, vallassaolevat sukupolvet ovat vuosikausia toimineet asiassa tehottomasti ja koska mitään ei ole tehty, on lasten ja nuorten itse otettava ohjat käsiinsä koska tulevaisuus on heidän. Hän on saanut valtavasti nuoria kannattajia ja koululakkolaisia mukaansa ympäri maailman. Ja hyvin oikeassahan hän on. Puhetta riittää mutta mitään ei tehdä. Suomessakaan. Hänelle on jo ehdotettu Nobelin rauhanpalkintoakin. Linkolalle ilmastolakkoilu tuskin on maapallon kannalta riittävää toimintaa, mutta useimmille muille ainakin suunta voisi olla oikea. Tulevatko päätöksentekijät globaalisti mukaan jää nähtäväksi. Aika näyttää – sikäli kuin sitä on.
Heikki 