Kaikkien aikojen parhaat elokuvat?

Alfred Hitchcock: Vertigo

Hesarissa oli mielenkiintoinen, klassikoiden asemaa kirjallisuudessa kyseenalaistava Ville-Juhani Sutisen kirjoitus. Jäin miettimään, paitsi omaa suhdettani kirjallisuuden klassikoihin, myös sitä, voisiko hänen ajatustaan laventaa myös elokuvien ”kanonisointiin”. Varsinkin juuri nyt, kun Sound and Sight -lehden kymmenen vuoden välein julkaistava ”maailman parhaiden elokuvien lista” on jälleen julkaistu.

Mauritz Stiller: Juha

Innokkaana nuorena lukijana luin useat maailmankirjallisuuden klassikot liian varhain, teini-ikäisenä ja parikymppisenä. Vain joihinkin olen myöhemmin palannut, havaiten oman aikaisemman kypsymättömyyteni. En nuorena ole voinut täysin ymmärtää teosten todellista luonnetta ja sanomaa. Yksinkertaisesti siksi, että elämänkokemukseni ei ole ollut riittävä. Jos ei 13-vuotiaana ole koskaan nähnyt humalaista, on vaikea tajuta Karamazovin veljesten juoppohulluja miehiä. Silti pidin pitkään juuri tätä teosta parhaana koskaan lukemanani kirjana. Paljolti se johtui – paitsi Dostojevskin käännöksenäkin läpipursuavasta lumoavasta taidosta kirjoittaa – myös voimakkaasta samastumisestani yhteen päähenkilöistä, idealistiseen ja munkiksi ryhtyvään Aljoshaan. Niinpä ajattelin pitkään – varsinkin antiikkia, latinaa ja kreikkaa opiskeltuani – päättäväni päiväni mahdollisimman vanhana Sounionissa, Kreikassa, Poseidonin temppelillä auringonlaskua katsellen. Ajoittain haaveilin kuolevani Athoksen luostarissa, jossa ei naisia olisi tarvinnut sietää. Varhaisteininä tuli luettua myös mm. Monte Criston kreivi, jonka sankari vankilaan jouduttuaan kaiversi vuosia lusikalla reikää muuriin vain havaitakseen päässeensä viereiseen selliin. Kunnes naapuri kuoli ja sankari päätti vaihtaa itsensä ruumiiseen, joka heitettiin mereen. Sieltä selviydyttyään hän alkoi hirvittävän kostonsa. Vieläkin, kun teen jotain yksitoikkoista työtä, lumenluontia, haravointia tai vaikka neulan etsintää heinäsuovasta, lohduttaudun ajatuksella Monte Criston kreivin henkisellä kestävyydellä – miltä tuntuisi vuosikausia kaivaa reikää lusikalla metrin paksuiseen muuriin. Sen jälkeen tämä minun yksitoikkoinen hommani ei tuntunut enää niin pahalta. Eivät lukukokemukseni aivan hukkaan siis menneet, mutta ei minulla ollut riittävää ymmärrystä tapahtumien viitekehyksistä, Venäjän tai Ranskan historioista.

Waltarit ymmärsin äidinkielenopettajani mukaan täysin väärin, vaikka olin lukenut suunnilleen kaikki hänen historialliset romaaninsa. Kirjoitin preliminääriaineen Sinuhesta, eikä opettajani suostunut arvostelemaan sitä ollenkaan, koska en ollut sitä hänen mielestään ymmärtänyt. En varmaan ollutkaan – minulta jäi ymmärtämättä sen allegorinen luonne – mutta en kyllä ylppäreissä enää uskaltanut kirjoittaa mistään kirjallisuusaiheesta.

Sutinen antaa ymmärtää, että jossain vaiheessa klassikkokirjoja aletaan pitää liian universaaleina, ikäänkuin ne soveltuisivat kaikkiin tilanteisiin joka puolellla. Kuitenkin ne liittyvät lopulta vain omaan ympäristöönsä, syntytilanteeseensa ilman mitään yleismaailmallista tarkoitusta. Niinpä niitä pitäisi lukeakin vain suppeammasta näkökulmasta, omasta tilanteestaan ja ympäristöstään käsin. Elokuvaklassikoihin siirrettynä tämä voisi tarkoittaa sitä, että myös niiden suhteen on syytä ajatella uudestaan. Kertooko Vertigo lopulta vain 50 -luvun amerikkalaisen yhteiskunnan seksuaalisista patoutumista, joita ei voi muualle maailmaan sellaisinaan siirtää? Itse pidin sen elokuvallisuudesta ja kerronnan mukaansatempaavuudesta, varmaan ymmärtämättä lopulta sen syvällisiä ja rajallisia tarkoitusperiä, jotka Hitchilläkin oli mielessään.

D. W.Griffith, Mary Pickford, Charles Chaplin ja Douglas Fairbanks

Kuten Sutinen sanoo, nykyisin arvotetaan enemmän tunnetta kuin järkeä. Haluamme samastua niin kirjan kuin elokuvankin maailmaan tai henkilöön – varsinkin jos se tuntuu pönkittävän omaa jo olemassaolevaa maailmankatsomustamme/arvojamme. Kriittisesti omiin arvostuksiimme suhtautuva taide ei enää ehkä ole mielestämme niin hyvää. Tämä ei kuitenkaan saa johtaa siihen, että kirjan/elokuvan maailmaan samastuminen ohittaisi rationaalisen ajattelun ja kattavien taustatietojen tarpeen, jotta kirjaa – kuten Sutinen kirjoittaa – ”voi tulkita tavalla, joka kunnioittaa teosta ja sen tekijää”. Sutinen haastaa myös Peter von Baghia sanoessaan, että ”Taide ei ole elämää suurempaa. Taide syntyy elämästä.” Petteri tarkoitti tunnetulla tokaisullaan ”Elämää suuremmista elokuvista” ymmärtääkseni sitä yleistä, paikkaan, yksilöön ja aikaan sitoutumatonta humanismia, jota hänen mielestään parhaissa elokuvissa on. Mielestäni on virkistävää haastaa näitä Petterin”kiveen hakattuja” ajatuksia.

Kirjallisuuden kaanon muodostuu klassikoista. Kaanon tarkoittaa alunperin ”jäykkää tikkua” ja on usein liitetty uskonnollisiin, muuttumattomiin kirjoituksiin. Taiteissa voi myös ajatella olevan tiettyjä ”pyhiä teoksia”, jotka kaikkien ihmisten pitäisi tuntea ainakin päällisin puolin ja vähintään tunnustaa niiden merkittävyys.

Sight and Soundin elokuvalistauksilla voi myös ajatella olevan ”kaanonin” ja siten se on myös altis kaikelle Sutisen kirjallisuuteen kohdistamalle kritiikille. Suomeksi sanottuna siis elokuvaankaan ei pidä suhtautua vain sen historiallisen aseman tai omien tuntemustemme perusteella. On myös tunnettava teoksen tapahtuma ympäristö ja sen syntyyn vaikuttaneet tekijät. Emme voi valita ”hyviksi” elokuviksi vain niitä, jotka pönkittävät omia ajatuksiamme ja tuntojamme. Siinä mielessä elokuva ja taide on kyllä meitä ja elämää suurempaa. Jos taiteilija ”kärsii ympäröivästä hirmuvallasta tuottaessaan teoksen (kuten Bulgakov Saatanassaan), eikö ansio mene hirmuvallalle, joka ikäänkuin puristaa taideteoksen ulos” väittää Sutinen, mutta tässä en ole ihan samaa mieltä. Taiteilija voi myös tietoisesti nousta hirmuvaltaa vastaan, kuten vaikka Rossellini Roomassaan. Tässä kohden Sutisen kritiikki vaikuttaa hieman hampaattoman porvarilliselta. Tieto Finlandian saanut Sutinen on kuitenkin mielenkiintoisella tavalla saanut ravisteltua taidemaailmaan helposti jämähtävää sisäistä hapatusta. Siten tämä hänen kirjoituksensa on tärkeä ja ajatuksia herättävä. Tosin en ole ainakaan vielä huomannut sen aikaansaaneen mitään reaktiota kirjallisuuden/elokuvan ammattilaisissa. Ehkä he teroittelevat kyniään…

Linkola

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda (Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2017)

Pentti Linkolan isä oli Helsingin yliopiston rehtori ja kasvitieteen professori Kaarlo Linkola. Hänen äitinsä Hilkka os. Suolahti tuli tunnetusta kulttuurisuvusta. Äidinisä Hugo Suolahtikin oli aikanaan yliopiston rehtori, myöhemmin kansleri. Hän oli perustamassa Kansallista Kokoomusta 1918, oli sen puheenjohtaja ja kansanedustajakin. Monarkistikin hän oli aluksi, germaanisen filologian professori ja saksalaismielinen. Äidinäiti polveutui aatelisista von Fieandtien ja von Essenien suvuista. Pentin perhe asui isän elinaikana Helsingin kasvitieteellisessä puutarhassa.

Näistä lähtökohdista voivat useimmat meistä vain haaveilla. Sivistys, oppineisuus ja porvarillisuus – sanan positiivisessa mielessä – suorastaan loistivat läsnäolollaan. Geeneissäänkään Pentillä ei ollut valittamista ja loistelias tutkijan ura näyttikin itsestään selvyydeltä. Mutta hän valitsi toisin. Luonteen peräänantamattomuus ja jo varhain hyvin voimakkaaksi muotoutunut läheinen luontosuhde yhdistettynä empaattisen romantikon ominaisuuksiin sai aikaan, että hänen oli mahdotonta hyväksyä tapaa, jolla ihminen käytti hyväkseen luontoa ja oli tuhoamassa sen. Jo nuorena Linkola alkoi kiertää ympäri Suomea rengastamassa lintuja käsittämättömällä tinkimättömyydellä. Jonain vuonna hän oli käynyt kaikilla tunnetuilla kalasääsken pesillä keikkuen korkeiden kelojen latvoissa. Hän tunsi Suomen joka sopen, saaristosta Lappiin ja useimmiten ajoi kaikki matkat polkupyörällään. Rautaisen fysiikkansa tähden hän pystyi uskomattomiin suorituksiin. Kerran hän souti vaimonsa ja pienten lastensa kanssa Ahvenanmaan ympäri ilman pelastusliivejä ja melkoisessa tuulessa ja myrskyssä. Tavallisesti tällaista pidettäisiin vastuuttomana ja vaarallisena toimintana, mutta Linkolalle se oli vain luonnon kanssa selviytymistä ja normaalia ulkoilua lasten kanssa. Pyöräily ulottui myös ulkomaille ja pyöräkin oli useimmiten aivan vaihteeton ”munamankeli”. Luontoa kiertäessään hän havaitsi, miten ihminen oli alkanut tuhota luontoa kohtuuttomalla tavalla. Varsinkin metsien avohakkuut Lappia myöten järkyttivät häntä syvästi ja opintojen sijaan hänen elämäntehtäväkseen ja -filosofiakseen muotoutui se Suomessa hyvin tunnettu ekofasismiksikin nimetty elämänkatsomus.

Keskeistä siinä oli varhainen – ja ehdoton – havainto siitä, että ihminen on vain yksi eläinlaji muiden joukossa eikä sen kummempi. Loogisesti havainnosta seuraa, ettei ihmisellä ole mitään erikoisoikeuksia muuhun luontoon ja koska olemme jo pilanneet luonnon tasapainoa niin paljon, ainoa mahdollisuus on peruuttaa takaisinpäin. Toinen kulmakivi Linkolan ajattelussa on väestön liikakasvu, jonka takia luonnon resurssit eivät enää riitä. Looginen johtopäätös näistä kahdesta on Linkolan näkemyksen mukaan se, että ihmisten lukumäärää on vähennettävä – kymmenesosaan – tavalla tai toisella. Samoin on lopetettava uusien luontoa kuluttavien innovaatioiden kehittäminen ja keksiminen ja palattava sadan vuoden takaisen yhteiskunnan elämäntapaan. Siihen eivät kuulu koneet eivätkä mukavuudet eivätkä tuotteiden tuonti maailman toiselta laidalta. Jäljelle jääneiden ihmisten tulee elää omavaraisesti mahdollisimman vähien jälkeläisten kanssa. Kaikille ei pitäisi antaa jälkeläisten teko-oikeutta ollenkaan. Linkola päätyi ehdottomuudessaan myös ihailemaan terroristeja, kuten Baaderia ja Meinhofia ja Isiksen ja Al-Qaidan tapaisten lahkojen joukkosurmia. Hän myös kyseli ”Oliko natsismissa muutakin pahaa kuin se, että hävisivät sodan”.

Linkolan analyysi on suoraviivainen. Ilmastonmuutoksen yhä kiihtyessä ei ole vaikea olla samaa mieltä monista hänen havaitsemistaan asioista. Luonto ja ympäristömme ei voi kestää jatkuvaa ylikuormitusta, vaan maailma sellaisena kuin sen tunnemme tulee romahtamaan. Mitä sen estämiseksi voidaan tehdä on mielestäni kuitenkin kiistanalaista. Biologiaan perustuva dystooppinen determinismi on vastaansanomattomassa loogisuudessaan vaikeasti todistettavissa vääräksi. Aion kuitenkin yrittää.
Linkolassa itsessään on jo mukanaan ne elementit, jotka mahdollistaisivat toisenlaisenkin ratkaisun etsimisen. Kirjan mukaan hän on kauneutta ja taiteellisia nautintoja arvostava syvällisesti elämää rakastava ihminen, joku lukee paljon, käy näyttelyissä ja teatterissa ja tarvitsee ihmisiä ympärilleen – paitsi soutajikseen myös läheisiksi ystävikseen ja keskustelukumppaneikseen. Ihminen poikkeaa – vaikka onkin biologisesti eläin – muista elollisista olennoista juuri näiden ominaisuuksiensa takia. Jos ihminen kuolisi lajina sukupuuttoon muiden tuhansien lajien mukana ja jäljelle jäisivät vain torakat, mitään tietoisuutta ei enää olisi havainnoimassa, mitä planeetallamme tapahtuisi ja sen kohtalo olisi yhdentekevä. Koska koirat ja edes delfiinit eivät osaisi surra elämän loppumista, ihminen on ainoa olento, joka antaa poikkeavan merkityksen maa-planeetalle maailmankaikkeudessa. Evoluutiossa ihmiselle ovat kehittyneet juuri nuo Linkolassakin havaitut ominaisuudet. Viime kädessähän evoluutiossa on kyse dawkinsilaisittain ”itsekkään geenin” pyrkimyksestä siirtää itsensä mahdollisimman voimistuneena eteenpäin. Luonnonvalinnan seurauksena ihmiselle on kehittynyt muista eläimistä poiketen kiinnostus metafysiikkaan ja kauneuden ymmärtämiseen. Niinpä Linkolan ensimmäinen premissi on väärin asetettu. Ihminen ei ole ”vain eläin”.

 

 

On totta, että näyttää siltä, että ihmisiä on liikaa. Tosiasia on myös, että väestön kasvu tätä vauhtia on kohtalokasta monella tavalla, varsinkin kun se keskittyy alueille, joilla toimeentulo on valmiiksi vaikeaa mm. huonontuvien luonnonolosuhteiden ja köyhyyden takia. Tosiasiassa ns. teollisuusmaat ovat jo pitkään kärsineet syntyvyyden alenemisesta ja väestön vanheneminen uhkaa jo yhteiskuntien toimintaa. Väestönkasvu useissa kehittyvissä maissakin on jo saatu hidastumaan (mm. Kiina). Valitettavasti länsimaissa on tällä hetkellä vallassa populistisia ja äärinationalistisia liikkeitä, joiden toimet tulevat hidastamaan näistä ongelmista selviämistä. Unkarin patataantumuksellinen ja fasistisen nationalistinen pääministeri tohtii jo esittää verohelpotuksia neljän lapsen unkarilaisille äideille. Hän ei valitettavasti näe, eivätkä hänen tukijansa ole vielä oivaltaneet, että nationalistiset päämäärät vain peittävät näköpiiristä ne toimenpiteet, jotka tulisi tehdä asioiden korjaamiseksi – väestönkasvunkin osalta. Jos voisimme hyväksyä toisemme ihmisinä ja samaan lajiin kuuluvina, ymmärtäisimme, että ihmiset ovat vain väärin sijoittuneita. Unkarinkin tulisi ottaa maahanmuuttajia kohentamaan väestörakennettaan. Rajoja tulisi madaltaa sensijaan, että niitä juuri nyt korotetaan ja rakennetaan lisää. Liikasyntyvyyden alueilla tulisi panostaa koulutukseen ja varsinkin uskontojen ja muiden taikauskojen vaikutuksen vähentämiseen. Rahaa tähän kyllä olisi ja halua lopulta löytyy. Kansallisia identiteettejä tulee kunnioittaa, tasavertaisina ja riittävän suurissa hallinnollisissa yksiköissä. Väestönkasvun hallitseminen on omissa käsissämme, mutta kovapäisten ja vallanahneitten johtajiemme takia voi olla, että joudumme vielä käymään pari isoa sotaa ennenkuin asiat ymmärretään.

Siinä Linkolalla voi olla oikea havainto, että demokratia ei ehkä ole nopein tapa uhkaavista vaaroista selviämiseksi, koska vain harvat ymmärtävät mitä pitäisi tehdä ja loput ovat johdateltavissa. Kehitysnihilistit ajattelevat, että valistuksen aatteet – järki, tiede, humanismi ja kehitys – ovat kuolleet, mutta itse ajattelen hegeliläisittäin, että teesin ja antiteesin kautta syntyy synteesi, joka taas vie asioita toivottuun suuntaan. Nyt elämme vain eräänlaista antiteesin aikaa – jos edistystä pidetään tässä teesinä. Myös Linkolan toinen premissi väestön liikakasvusta on vain harha. ”The fallacy of misplaced concreteness”, kuten A.N. Whitehead sanoo, Linkolan näkemys on vain mielipide eikä perustu tosiasioihin.
Kylänpää on onnistunut hyvin esittämään Linkolan elämän kiihkottomasti ja ainakin minusta tuntuu, että mitään oleellista ei ole jätetty pois. Mukana ovat äärimmäisetkin natsimyönteisyydet, naisasiat (Linkolalla oli useita tärkeitä naissuhteita, osin yhtäaikaa), toisaalta myös herkkyydet ja kärsimykset, kovan elämäntavan aiheuttamat väsymykset ja masennukset. Käsittämättömän hyvin Linkola on myös ”verkostoitunut”. Hän tuntee ”kaikki” ja hänen juhlissaan ja tapaamisissaan käyvät Suomen johtavat tieteilijät, taiteilijat ja journalistit. Tilaisuudet, joihin hän tulee sähköistyvät välittömästi hänen läsnäolostaan. Nämä seikat Kylänpää tuo hyvin esille, myös niihin liittyvät jännitteet ja erimielisyydetkin Linkolan ajatuksia kohtaan. Mitään ”opetuslapsia” nämä ympärillä viihtyvät ihmiset eivät välttämättä ole. Uutta tietoa minulle oli sekin, että Linkola liittyi vanhoilla päivillään takaisin evankelis-luterilaisen kirkon jäseneksi. Tätä yllättävää tekoa Kylänpää selittää sillä seikalla, että Pentillä on aina ollut positiivisia kokemuksia papeista ystävinä, soutajina ja naapureina. Uskovaiseksi hän ei kirjan mukaan kuitenkaan ole tullut. Tämä on minusta aika erikoinen teko, eikö Linkola ole biologiaan keskittyessään ollenkaan havainnut sitä pahaa ja niitä ongelmia, joita uskonnot ovat tuoneet mukanaan? Eri uskonnot ovat luoneet ja pitäneet vuosisatoja ja -tuhansia yllä ihmisryhmien välistä vihaa ja epäluuloisuutta. Ne ovat mahdollistaneet rasismin ja xenofobian juurtumisen niin syvälle inhimilliseen kokemukseen, että emme enää aina edes huomaa sitä. Samalla ihmiskunta on jo varhain menettänyt mahdollisuutensa kehittyä yhdessä selviytyäkseen yhteisin voimavaroin vastaantulevista globaaleista haasteista. Nyt jos koskaan se olisi tarpeen. Mutta tätä ei Linkola ole nähnyt, koska uskonto on kaukana biologiasta. Kirkkoon liittyminen juttuseuran takia vaikuttaa minusta ristiriitaiselta virhearvioinnilta kaiken hyvin perustellun loogisuuden keskellä. Uskonnon osuuden de facto valkopesuun asiain huonon tilan suhteen on ehkä Linkolalle kuitenkin hyväksyttävää sillä perusteella, että ne ovat aiheuttaneet niin paljon sotia ja joukkokuolemaa. Ja sehän on hänelle tärkeää väestönlisäyksen ehkäisyä.
Tutustuin itse Linkolan ajatuksiin ensi kertaa ”Toisinajattelijan päiväkirjasta” -teoksen aikoihin ja se on vaikuttanut kyllä ja pannut miettimään asioita loppuun asti. Niinhän taitaa olla laita koko ikäpolveni suomalaisten tiedostavina itseään pitävien ihmisten suhteen. Harva tunnustautuu avoimen”linkolalaiseksi”, mutta yksi maamme tärkeimmistä ajattelijoista ja herättelijöistä ansaitsee hyvin koostetun elämäkerran.

Kirjan julkaisemisen jälkeen aivan viime aikoina on tapahtunut pari asiaa, jotka vievät ajatuksiani Linkolaan uudestaan.
Hiljattain kanadalaisessa National Observer -lehdessä haastateltu viime vuosikymmenten eräs merkittävimmistä liberaaleista ajattelijoista, amerikkalainen Noam Chomsky on 90 -vuotiaana tullut hyvin linkolalaiselle linjalle. Hän toteaa, että tapahtumien ja niistä raportoivan median kykenemättömyys välittää todellinen tilanne ihmisille on riittämätön ja skitsofreeninen – toisaalta kerrotaan uhkaavista ympäristökatastrofeista, mutta toisaalta kerrotaan laajasti uusista saavutuksista vaikkapa öljynetsinnän ja uusien saastuttavien innovaatioiden menestyksistä. Näiden vaikutusta ilmastonmuutokseen ei kuitenkaan käsitellä samanaikaisesti ja suurelle yleisölle jää kuva, ettei tässä niin suurta hätää olekaan. Niinpä hän on päätynyt siihen, että: ”In a couple of generations, organized human society may not survive. That has to be drilled (sic!) into people´s heads constantly.”
Toisaalta ruotsalainen teinityttö Greta Thunberg on uudella, raikkaalla tavalla ottanut ilmaston muutoksen esiin nuorison näkökulmasta. Hänen mukaansa edelliset, vallassaolevat sukupolvet ovat vuosikausia toimineet asiassa tehottomasti ja koska mitään ei ole tehty, on lasten ja nuorten itse otettava ohjat käsiinsä koska tulevaisuus on heidän. Hän on saanut valtavasti nuoria kannattajia ja koululakkolaisia mukaansa ympäri maailman. Ja hyvin oikeassahan hän on. Puhetta riittää mutta mitään ei tehdä. Suomessakaan. Hänelle on jo ehdotettu Nobelin rauhanpalkintoakin. Linkolalle ilmastolakkoilu tuskin on maapallon kannalta riittävää toimintaa, mutta useimmille muille ainakin suunta voisi olla oikea. Tulevatko päätöksentekijät globaalisti mukaan jää nähtäväksi. Aika näyttää – sikäli kuin sitä on.

Sodankylä 2017

Siitä kun viimeksi kävin Sodankylän elokuvajuhlilla on kulunut jo 27 vuotta. Silti olen harrastanut elokuvaa koko tämän väliin jääneen ajankin tavalla tai toisella. Perhe-elämän ja töissäolon kiihkeimmät vuodet kuitenkin asettivat aina jotain esteitä matkaan lähtöön. Nyt kun keväällä olin päättänyt kesän aikana jäädä eläkkeelle ja ”lapsetkin” ovat jo maailmalla, ajattelin repäistä ja viimein toteuttaa haaveeni toisesta festivaalikäynnistä. Piti vain saada vaimoni suostumaan matkaseuraksi ja sehän onnistui lopulta helposti, vaikka harrastus on enemmän minun kuin hänen. Lopulta katsoimme yhteisesti sopien 16 elokuvaa, joista vain yhteen hiukan petyimme molemmat. Yhden katsoin lisäksi yksikseni.

Edelliseltä kerralta muistan parhaiten Kieslowskin Sattuman kauppaa ja Fleischerin Bostonin kuristajan, 10 Rillington Placen  ja Mandingon. Fleischerhan oli silloin myös paikalla ohjaajavieraana.  Vanhan teltan aikana mykkäelokuvan tauolla teltan liepeet nostettiin syrjään ja helpotukselle mentiin pusikoihin –  naiset toiselle ja miehet toiselle puolelle. Satuin sijoittumaan Matti Pellonpään viereen ja vaihdoimme muutaman sanan. Nykyään noin vulgääri toiminta ei olisi enää mahdollista, enkä tarkoita Pellonpäälle puhumista…

Tänä vuonna ajoimme Espoosta suoraan Kemiin asti, josta olimme varanneet edullisen yöpymispaikan. Saavuimme sinne suunnitelmien mukaan iltakymmenen jälkeen ja aamulla aikaisin lähdimme kohti Sodankylää, jossa oli kello kymmeneltä alkamassa ensimmäinen aamukeskustelu, johon olin suunnitellut osallistuvani. Ehdimme sopivasti kuuntelemaan Hanna Schygullaa ja festivaalimme sai mojovan alun. Olimme varanneet etukäteen vain ensimmäiselle päivälle kolmeen elokuvaan liput sekä seuraavan päivän mykkäelokuvaan. Muut liput uskoimme saavamme paikanpäältä. Näin periaatteessa kävikin, mutta kerran lipunmyyjä unohti sanoa, että loppuunmyytyyn huomiseen näytökseen olisi saanut kyllä lippuja vielä seuraavana aamuna. Sinänsä hyvä juttu, että lippuja oli kiintiöt myynnissä kullekin päivälle, näin myös viime hetken tulijat saattoivat saada liput. Mutta meillä koko suunnitelma vähän hajosi, kun niin moni asia vaikuttaa niin moneen tässä hyvien vaihtoehtojen viidakossa. Lopulta tietenkin hauskinta on nähdä elokuvia, kaikkihan olivat tavalla tai toisella laatutavaraa, eikä pettyä tarvinnut.

Hanna Schygulla

Hanna Schygulla Sodankylässä 2017

Yövyttyämme Kemissä ehdimme siis hyvin suunnitelmien mukaisesti torstai aamun keskusteluun, jossa vieraana oli Hanna Schygulla. Olin pitänyt tähän tilaisuuteen ehtimistä tärkeänä, enkä pettynyt. Hänhän aloitti näyttelemisen Rainer Werner Fassbinderin kanssa anarkistisessa Action-Theater -nimisessä elokuva- ja teatteriryhmässä 1960-luvun lopulla ja työskenteli hänen kanssaan myöhemmin yli kahdessakymmenessä elokuvassa. Schygullalta kysyttiin myös Fassbinderin aktivistikontakteista – noina aikoinahan Punainen armeijakunta (Rote Armee Fraktion) oli alkanut toimintansa ja teatterin liepeillä oltiin jossain määrin sekaantuneita asiaan. Kysyttäessä näyttelijätär kuitenkin kierteli asian kanssa, eikä ollut huomannut/huomaavinaan mitään poliittiseen ääritoimintaan viittaavaa. Muista lähteistä kuitenkin selviää, että Fassbinderin liityttyä ryhmään, se jakaantui kahtia. Ryhmän johtajan, Söhnleinin, sekaannuttua terroritekoon Frankfurtissa, Fassbinderin maltillisempi siipi joutui muuttamaan teatterin nimeksi „Anti-Theater“ voidakseen jatkaa toimintaansa. Näistä asioista Schygulla oli Sodankylässä vaitonainen.

(The split occurred between those aligned with the original company leader, Söhnlein, who felt that political theater should translate directly into political action, and those led by Fassbinder, who believed that the plain of ideas and artistic expression was an ample arena to challenge norms, question custom, and effect change.  Kit Wienert.) (http://virtueofthesmall.com/old_sites/littlegreenpig/articles/fassbinder/

Schygulla siis oli Fassbinderin ”löytö”, jonka halusi heti tuleviin elokuviinsa. Näyttelijä itse kuului teatteriryhmään jo aikaisemmin ja sai Fassbinderin vielä jatkamaan teatterin parissa, vaikka elokuva oli jo tuolloin hänen suurempi intohimonsa. Nähtyäni seitsemänkymppisen Schygullan luonnossa, saatoin ymmärtää, miksi Fassbinder niin kiintyi hänen elokuvallisuuteensa. Silmät, suu ja kasvot ovat edelleen vangitsevia yksityiskohtia hänen habituksessaan, jota kameran on helppo rakastaa. Mummous tekee hänestä vain herttaisemman!

Hanna Schygulla on esiintynyt lukuisten kuuluisien ohjaajien elokuvissa ja häntä voidaan hyvin pitää yhtenä tärkeimmistä eurooppalaisista elokuvanäyttelijöistä viimeisen puolen vuosisadan aikana. Hänen ohjaajiinsa kuuluvat Fassbinderin lisäksi mm. Wim Wenders, Douglas Sirk, Volker Schlöndorff, Ettore Scola, Jean-Luc Godard, Carlos Saura, Marco Ferreri, Margarethe von Trotta, Andrzej Wajda, Kenneth Branagh, Agnes Varda, Fatih Akin, Aleksander Sokurov… Kysyttäessä näyttelemisen merkityksestä itselleen Schygulla kiteytti ajatuksensa näin: ”Näyttelijä on silta todellisuuden ja unen välillä”.

Schygulla Ettore Scolan elokuvassa Hyvää yötä, majesteetti

Näin Sodankylässä Schygullan heti aamukeskustelun jälkeen Ettore Scolan elokuvassa „Hyvää yötä, majesteetti“, osissa näyttelivät lisäksi mm. Marcello Mastroianni vanhana Casanovana, Harvey Keitel ja Jean-Claude Brialy. Elokuva oli nautittava road-movie paitsi loistavien ja karismaattisten näyttelijöittensä, myös onnistuneen ohjauksensa ansiosta.

Saman päivän illalla oli vuorossa Godardin „Intohimo“, joka avautui minulle täällä aivan uudella tavalla, vaikka olen sen aikaisemminkin nähnyt, vuosia sitten. Godard käytti Schygullaa ja muita näyttelijöitä kuin vahaa saadakseen ajatuksensa monimuotoiseen lentoon. Yksi 80-luvun parhaista elokuvista.

Kolmas näkemäni Schygulla -elokuva oli Fatih Akinin „Taivaan reunalla“. Elokuva kertoo saksalais-turkkilaisista ihmisistä ja elämän kompleksisuudesta ja sattumanvaraisuudesta. Schygulla tulee mukaan elokuvan myöhäisessä vaiheessa, kun ongelmat ovat kasautuneet ja purkautumistiet ovat löytymässä, mutta sen jälkeen hän on elokuvan kokoava voima ja sen keskiössä. Erinomainen, uudempi eurooppalaiselokuva. Ohjaaja oli minulle ennestään tuntematon, joten olin enemmän kuin tyytyväinen tähän kokemukseeni.

Tarjolla olisivat olleet vielä Fassbinderin Maria Braunin avioliitto ja Lili Marleen sekä Schlöndorffin Petosten kehässä. Fassbinderit olin nähnyt useammankin kerran, silti jälkeenpäin vähän harmitti, etteivät sopineet tällä kertaa ohjelmaani. Piti ottaa myös vaimoni toiveet huomioon. Schlöndorffin elokuva alkoi yhdeltä yöllä, yhtäaikaa kuin Kurosawan Kulkukoira, jonka olin ajatellut katsoa ja joka sitten peruttiin! Näin „Petosten kehässä“ jäi näkemättä. Näin hektinen „elokuvan metsästys“ muodostuu joskus kujanjuoksuksi!

Marco Ferrerin elokuvassa ”Storia di Piera”

Ihmettelin, kuten muukin festivaaliyleisö, ettei Marco Ferrerin „Storia de Piera“ ollut mukana ohjelmistossa. Saantivaikeuksia, sanoivat. Tästä elokuvasta ja Marco Ferreristä Schygulla itse puhui kuitenkin hyvin lämpimästi ja siitä näytetyt pätkät Schygulla -dokumentissa (Anne Imbert: Hanna Schygulla: Whatever the Dream Is (2012), joka nähtiin aamukeskustelussa, olivat lumoavia.

Samoin jäin ihmettelemään sitä, että Fassbinderiltä ei oltu saatu vähän harvinaisempia ja vähintään yhtä keskeisiä muita elokuvia kuten „Petra von Kantin katkerat kyyneleet“, „Effi Briest“ tai „Veronika Vossin kaipuu“, joita kaikkia Schygulla myös tähdittää.

Lauantaiyön kohokohta oli kun sattumalta kohtasin Hanna Schygullan jonottaessani telttaan ja keräsin rohkeuteni pyytääkseni häneltä nimikirjoituksen vastaostamaani Fassbinder-kirjaan, jossa oli hänen Effi Briest -elokuvan valokuvansa etusivulla. Hän suhtautui iloisesti ja myönteisesti asiaan ja yhdessä sitten yöttömässä yössä tavailimme englanniksi, miten „Heikki“ kirjoitetaan, jotta hän saa omistuksen laitettua! Mahtava ja ikimuistoinen kokemus, vaikken mikään tähtikulttien harrastaja olekaan.

 Carlos Saura

Carlos Saura jakamassa nimmareita

Toinen etukäteen valitsemistani kohokohdista oli espanjalainen veteraaniohjaaja Carlos Saura, jonka tuotantoa olikin melko hyvin esillä. Hänen aamukeskustelunsa aikana minulle paljastui, että hän oli myös Luis Bunüelin elinikäinen ystävä ja Charles Chaplinin vävy. Tämmöisistä „ulkoelokuvallisista“ asioista en yleensä ole tietoinen, koska en seuraa juorupalstoja elokuvankaan yhteydessä. Mutta mielenkiintoisella tavallahan nämä sinänsä sivuseikat asettavat hänet maailman elokuvahistorian keskiöön. Saura oli aloittanut valokuvaajana ja elokuvissaankin hän käyttää paljon valokuvia. Nytkin vanha kamera roikkui koko ajan kaulassa.Vaimonsa Geraldine Chaplinin kanssa hän teki peräti yhdeksän elokuvaa, joista täällä nähtiin kaksi – Korppi sylissä vuodelta 1976 ja vuotta myöhempi Elisa – elämäni. Saura ei etukäteen ollut minulle erityisen tuttu, olin nähnyt vain Korppi sylissä -elokuvan, jonka kävimme nytkin katsomassa. Siinähän nuori tyttö kasvaa orpona menetettyään traagisesti kummatkin vanhempansa. Allegoriana Francon Espanjan menneisyyden taakan merkitys jälkipolville.

Elisa – elämäni elokuvassa Fernando Rey ja Isabel Mestres

Se on hieno elokuva, mutta enemmän silti pidin Elisa – elämäni teoksesta, jota en ollut ennen nähnytkään. Se kertoo myös takautumien kera lapsuuden ja nykyisyyden väistämättömistä sidonnaisuuksista, siinä mielessä sukua myös Fassbinderin freudilaiselle ja oidipaaliselle näkemykselle. Fernando Rey, jonka olen nähnyt mm. Bunüelin filmeissä, on suosikkini espanjalaisista näyttelijöistä. Hänen suorituksensa on tässäkin millimetrin tarkkaa. Kiehtovaa on myös leikkauksen monimielisyys – ikäänkuin katsoja saisi valita, minkälainen loppu tarinalla on. (Festivaaleilla näin myös toisen elokuvan – Gabe Klingerin Porto – jossa on ikäänkuin vaihtoehtoiset loput.)

Carmen

Kun Sauralta kysyttiin aamukeskustelussa, mitä hän tekisi mieluiten, jos ei ohjaisi elokuvia, hän sanoi halunneensa olla flamencotanssija, mutta ymmärsi varhain toki ettei se ihan niin mene! Mutta loistava flamencon kuvaaja hänestä tuli. Kävimme katsomassa kaksikin hänen flamenco – elokuvaansa. Carmen, vuodelta 1983, kertoo uskomattoman intensiivisen, Bizet´n oopperaan perustuvan, kolmiodraaman tanssin keinoin. Kuuluisat aariat „Habanera“ ja „Toreador“ saavat katsojankin lähes naputtamaan jalkaansa tanssijoiden hurmioituessa kliimaksiin. Musiikista huolehtii itse Paco de Lucia, jota olen aina ihaillut ja paljon kuunnellut. Toki hänen näyttelijänkykynsä eivät ihan nouse kitaroinnin tasolle…

Toinen näkemämme Flamenco-elokuva oli „Flamenco“ vuodelta 1995. Tässä on kyseessä enemmän räiskähtelevä konserttitaltiointi, jonka rytmi tunkeutuu jokaiseen aivo- ja hermosoluun. Musiikki on tässäkin enimmäkseen de Luciaa ja kuvaus itsensä Vittorio Storaron. Hiki tulee katsoessa toinen toistaan mestarillisempia tanssisuorituksia. Flamencoillasta saa ulkopuolinen sen kuvan, että kuka tahansa espanjalainen osaa tanssia flamencoa sen verran, että kehtaa mennä vuorollaan lavalle. Näinhän tapahtui myös Barcelonassa vieraillessamme Flamenco -klubilla. Yleisöstä nousi yksi jos toinenkin estradille ammattilaisten taputtaessa tahtia ja kastanjettien soidessa! Tämän välittömyyden ja tanssin rytmin Saura oli saanut mestarillisesti välitettyä jäyhälle pohjoisellekin katsojalle.

Mykkäelokuva – Robert Julian : Suuren oopperan kummitus

Lon Chaney kummituksena

Tähän näytökseen olimme myös varanneet liput ennakkoon ja odotukset olivat suuret. Esitys oli perinteinen Sodankylän juhlien Ison Teltan mykkäesitys, jota säesti elävä musiikki. Tällä kertaa säestyksestä huolehti kamariorkesteri Avanti! kanadalaisen kapellimestarin Gabriel Thibaudeaun johdolla. Hän oli myös säveltänyt musiikin elokuvaa varten. Erikoisuutena teokseen kuului vielä sopraano-osuus, jonka lauloi Reetta Haavisto. Olin talven elokuvakurssilla ihastunut mykkäelokuviin ja odotukseni olivat korkealla. Aikaisemmin olin luullut, että mykkäelokuva oli pelkästään Chapea, Ohukaista ja Paksukaista, Buster Keatonia ja Harry Langdonia. Nämä eivät tietenkään ole mitään vähäisiä, päinvastoin, mutta oli ilo löytää paljon muutakin taiteellisesti kunnianhimoista mykkäelokuvaa, jota on onneksi säilynyt runsaasti, vaikka suurin osa onkin hävinnyt ja tuhoutunut.

Teltta oli aivan täynnä, vapaalippulaisten kanssa siellä oli lähes tuhat katsojaa kovilla penkeillä ja kuikuillen teltan kannatussalkojen välistä isolle kankaalle. Mutta tunnelma oli alusta alkaen jännittyneen odottava. Itse elokuva ja sen musiikki oli valtava kokemus, kaikki oli tehty äärimmäisellä taiteellisella näkemyksellä ja aikansa (1925) kaikkia elokuvan keinoja hyödyntäen.

Pääosan eli kummituksen roolin näytteli Lon Chaney, joka hätkähdytti mielipuolisena, pakkomielteen ajamana, kasvonsa menettäneenä säveltäjähirviönä. Elokuvassa liikuttiin oopperan katoilla ja kellareissa – taivaassa ja helvetissä. Kahlattiin maanalaisissa vesissä ja pudottiin korkealta. Urut soivat ja sopraano revittää kun kliimaksikohtauksessa väkijoukko ajaa hirviötä takaa ja lopulta aiheuttaa tämän tuhon. Yhteensopimaton rakkaus ja hyväksikäyttö kostautuu traagisella tavalla. Klassinen Kaunotar ja Hirviö -tarina saa tämän päivänkin yleisön haukkomaan henkeään ällistyneenä.

Katsoin siis yhteensä 16  elokuvaa neljän päivän aikana. Laitan  tähän alle muista elokuvista vain lyhyet kommentit, jotta kirjoituksesta ei tulisi liian pitkä. Korostan, että kokonaisuus oli kuitenkin tärkein, vaikka joitakin kohokohtia otinkin enemmän esiin.

Torstai 15.6

Ettore Scola: Hyvää yötä majesteetti.

Ylläsanotun lisäksi kannattaa mainita vielä, että kuningasta näytteli itse Michel Piccoli, mutta hänestä ei koko elokuvassa näy muuta kuin loppukohtauksessa jalat!

Jean-Luc Godard: Intohimo.

Euroopalaisen elokuvan ehdotonta huippua. Hanna Schygullan kasvot lähikuvassa suuren osan ajasta.

Gabe Klinger: Porto.

Portugalilaisen kuvankauniin satamakaupungin vaikuttavaan miljööseen sijoitettu kolmiodraama erittäin epätodennäköisten ihmisten välillä. Miespääosassa loistava nuorena tapaturmaisesti (27-vuotiaana) kuollut venäläinen Anton Yelchin. Romanssi etenee takaumin ja hienosti antaa tarinalle vaihtoehtoiset loput.

Perjantai 16.6

Fetih Akin: Taivaan reunalla.

Hanna Schygulla varttuneemmassa iässä vangitsee elokuvan kun puolessa välissä ilmestyy kuvaan. Uuden eurooppalaisen elokuvan parhaimmistoa.

Juho Kuosmanen: Hymyilevä mies.

Mustavalkokuvaus on häkellyttävän hienoa (J.P.Passi) tässä elokuvassa. Muutenkin osissa on hurmaavat näyttelijät ja jotain todella suomalaista on saatu vangittua. Taiteellinen taso on kaiken kaikkiaan yllättävän korkea ja tämä on paljon sanottu minulta, joka olen valitettavasti pitkään suhtautunut vähän ennakkoluuloisesti kotimaiseen elokuvaan. Pitää oikeasti ruveta muuttamaan käsityksiään jos tällaista alkaa tulla. Suuri ilo ja nautinto!

Agit Prop nuorina

Peter von Bagh & Jouko Aaltonen: Lauluja utopiasta

Tämä jäi von Baghin viimeiseksi dokumentiksi, jonka ohjaaja Jouko Aaltonen saattoi valmiiksi. Teos kertoo valloittavalla tavalla haastattelujen ja dokumenttimateriaalin kautta 1960 -luvulla aloittaneen ja näihin päiviin jatkaneen kommunistisen Agit-Prop yhtyeen tarinan. Yhtyeeseen kuuluivat keskeisinä Pekka Aarnio, Monna Kamu, Sinikka Sokka ja Martti Launis. Mukana olivat osan aikaa myös Liisa Tavi, Kiti Neuvonen ja Anu Saari. Yhtyeen ura on pitkä ja huima. Usko parempaan huomiseen ja toivo tasa-arvoisemmasta yhteiskunnasta saa dokumentissa arvoisensa käsittelyn. Myös Peter on mukana paitsi haastattelijana, myös omana itsenään, mutta jo hauraana ja sairaan näköisenä. Ikäisilleni, joita teltta oli täynnä, tämä oli nostalgiakokemus vailla vertaa, riippumatta siitä, olitko kommunisti vai et. Lauluthan ovat aivan loistavia, Chydeniuksen, Salon ja muiden ajan parhaiden suomalaisten tekemiä. Lisäksi kuullaan tietysti kansainvälisten vallankumouslaulujen parhaat, kuten ”¡El pueblo unido, jamás será vencido!”

Rupert Julian: Suuren Oooperan Kummitus (ks. yllä)

Pedro Almodóvar: Salaisuuteni kukka

Elokuva kertoo lahjakkasta Leo -nimisestä naisesta, joka kirjoittaa suosittuja romanttisia kirjallisia kertomuksia salanimellä. Oman elämänsä ja varsinkin rakkaussuhteensa hän on onnistunut kuitenkin saamaan katastrofin partaalle. Siinä mielessä Leo, jota näyttelee Marisa Paredes, on yksi tyypillisistä Almodóvarin ”hermoromahduksen partaalla” olevista naisista. Elokuva toimii myös yläluokan tavallisista huolista riippumattoman varjoelämän kritiikkinä. Taattua laatuelokuvaa tämäkin, jos ei poikkeakaan ohjaajansa perustuotannosta mainittavasti. Toisaalta sanotaan, että taiteilija tekee samaa työtä yhä uudestaan, koska aina jää jotain sanomatta.

Lauantai 17.6

Vadim Abdrasitov: Miespalvelija

Elokuvan on käsikirjoittanut yksi kuuluisimpia ja ylistetyimpiä venäläisiä käsikirjoittajia, Aleksandr Mindadze, jonka piti tulla omaan aamukeskusteluunsa, mutta joutui peruuttamaan. Elokuva kertoo isännän ja palvelijan suhteesta, jossa mennään niin syvälle, että palvelusuhde jää vaikka isäntä lopulta hylkää palvelijan. Tätä kautta elokuva on myös allegoria Neuvostoliiton silloisesta järjestelmästä. Palvelija on henkinen tila. Ajassa mennään edestakaisin, eikä ajan kulumisesta ole tietoa. Tekovuotenaan (1988) se ei enää herättänyt sensuuriviranomaisten mielenkiintoa,  tekotapa ja ohjaus oli niin hienovarainen, että se ei enää edes vaatinut erityistä rohkeutta. Parasta venäläistä nykyelokuvaa kuitenkin, ja katsojalle suuri elämys ja nautinto.

Carlos Saura: Korppi sylissä (ks. yllä)

Carlos Saura: Flamenco (ks. yllä)

Brian de Palma: Phantom of the Paradise/Aavemusa

Tämä oli se elokuva, joka sopi kokonaisuuteemme huonoiten ja oli siis pieni pettymys. Se alkoikin vasta sunnuntain puolella kello 1.30 ja katsojista suurin osa oli pienessä kaljassa olevia nuoria, joille tämä on ilmeinen ns. ”kulttielokuva”. Siinä määrin toistettiin vuorosanoja ja naurettiin ja laulettiin sovituissa kohdissa. Elokuva on de Palman varhaistuotantoa ja halusin nähdä sen, koska pidän joitakin hänen elokuviaan lajissaan huipputeoksina. (Lahjomattomat, Carrie, Tappava tunnustus, Scarface…). Tämäkin saattaa sellainen olla, mutta sen sarjakuvanomaisuus, kulttimaine ja toinen toistaan uskomattomammat juonenkäänteet saivat ainakin minut viihtymään huonosti. Jos pitää ”Rocky Horror Shown” kaltaisista mielikuvituksellisista anarkiarevityksistä niin tämä voi kolahtaakin.

Sunnuntai 18.6

Per Fly: Manslaughter

Myös Fly oli Sodankylässä aamukeskutelussa, jossa en ollut läsnä. Olisi ehkä pitänyt, sillä tämän elokuvan perusteella häntä voi pitää erinomaisena uuden eurooppalaisen ja pohjoismaalaisen elokuvan huippuohjaajana. En taaskaan tiennyt hänestä mitään etukäteen. Tämä elokuva kertoo viisikymppisestä tutkijasta ja älyköstä Carstenista, joka on nuoruudessaan ollut aktiivinen yhteiskuntakriitikko, mutta jättänyt sen taakseen uraa luodessaan. Tämä on jotenkin jäänyt harmittamaan ja hän ajautuu suhteeseen nuoren naisen kanssa, joka kuuluu terroristisoluun, jonka keikan yhteydessä tyttö murhaa poliisin. Tarinan edetessä Carsten sekaantuu yhä enemmän asiaan suojellessaan tyttöystäväänsä, kunnes tulee järkiinsä ja yrittää korjata, mitä korjattavissa on. Mutta tekemätöntä ei saa tekemättömäksi ja syyllisyydentunto on lopulta musertava. Fly on saanut elokuvasta Pohjoismaiden neuvoston palkinnon, eikä syyttä.

Carlos Saura: Elisa – elämäni (ks. yllä)

Carlos Saura: Flamenco (ks.yllä)

Bertrand Bonello: Nocturama

Tämäkin ohjaaja oli aamukeskustelussa, johon en osallistunut. Hän oli paljon puhuttu tekijä ”kylillä”, johtuen varmaan seksuaalisuutta käsittelevistä elokuvistaan, kuten Pornographer ja House of tolerance. Näiden sijaan näimme viimeisenä Sodankylän tämänvuotisessa ohjelmassamme Bonellon uusimman elokuvan Nocturama (2016). Se on uskomattoman elokuvallinen työ, joka käsittelee terrorismia, nyt juuri hyvinkin ajankohtaista asiaa maailmassamme. Joukko nuoria eri etnisistä yms. taustoista lähtee tekemään tarkkaan suunniteltuja terroritekoja Pariisin keskustassa ja ne tehtyään elokuva ikäänkuin siirtyy toiseen vaiheeseen ja terroristinuoret pakenevat keskustan luxustavarataloon ja jäävät sinne yöksi, poliisin etsiessä heitä ihan muualta. Tavaratalossa he kuluttavat aikaansa kuin ketkä tahansa teinit porsastellen erilaisten kulutusturhakkeiden kanssa. Lopulta poliisit ampuvat heidät, vaikka he ovat lapsia taas, eivätkä oikein ymmärrä mitä on tullut tehtyä. Terrorin motiiviksi tässä riittää se, että teen tämän, koska voin sen tehdä. Jääkylmää logiikkaa. Elokuva on niin hienosti ja mukaansatempaavasti tehty, että ajattelemisen aihetta jää pitkäksi aikaa.

 Lopuksi

Katsoimme se verran monta elokuvaa lyhyessä ajassa, että jälkeenpäin on hiukan vaikeaa muistaa ja kommentoida jokaista syvällisemmällä tavalla. Panin kaikki pääsyliput talteen, jotta muistaisin mitkä elokuvat olin nähnyt. Silti kesti jonkin aikaa, ennenkuin muistin, mitä esimerkiksi Almodóvarin Salaisuuteni Kukka -elokuvassa tapahtuikaan. Vasta luntattuani käsiohjelmasta, muisti palaili, eikä elokuva ollut ollenkaan huono, se vaan muistutti niin paljon hänen muuta tuotantoaan, ettei jäänyt tässä kuvien virrassa päällimmäiseksi mieleen. Festivaalin idea on myös siinä, että elokuvataide kokonaisuutena alkaa myllertää päässä ja haltioitumisen aiheuttaa taidemuodon kokonaisvaltaisuus inhimillisenä peilinä, tarinana ja historian kriitikkona.

Aamukeskusteluissa – niin mielenkiintoisia vieraita kuin niissä olikin – on selvästi Peter von Baghin kokoinen aukko. Tilaisuuden juontajan pitäisi olla karismaattisempi, jotta suuret persoonat pääsisivät vielä paremmin esille. von Baghilla oli tietysti se etu, että hän todennäköisesti tunsi kaikki vieraansa etukäteen ja hänen taiteilijan karismansa auttoi häntä tekemään keskusteluista ”elämää suurempia”. Timo Malmi ja Liselott Forsman, jotka nyt vetivät keskusteluja, olivat hiukan värittömiä ja virkamiesmäisiä, olkoonkin, että varmasti alan asiantuntijoita. Olisikin mukava nähdä vaikka Aki Kaurismäki keskustelun vetäjänä. Viinipullon kera tai ilman.

Elokuvan historiaa III

Johdanto

Kinetofonia käyttävä mies n. 1895. Huomaa laitteen sisälle fonografiin johtavat korvakuulokkeet.

Elokuva on historiansa aikana kulkenut kriisistä toiseen ja aina on luultu, että nyt loppu tälle taiteenlajille on tulossa. Aktualiteettien ja attraktioiden ensiviehätyksen laimennuttua, tarinaelokuvan kehittyminen kuitenkin synnytti uudelleen yleisön kiinnostuksen. Äänielokuvan synty puolestaan sai taas aikaan uuden kiinnostuksen, samoinkuin myöhemmin värit ja niiden paraneminen, piirrosanimaatiot ja 3-D tekniikka. Nykyään erilaiset virtuaalitekniikat ovat tekemässä tuloaan elokuvaankin. Minulle yllätyksenä luennolla tuli se, että aivan alusta asti elokuvaan on pyritty saamaan myös ääni mukaan. Edison oli keksinyt jo 1877 fonografin, laitteen jolla pystyttiin tallentamaan ääntä ja yritti sittemmin liittää äänen mukaan keksimäänsä kinetoskooppiin. Laitetta kutsuttiin kinetofoniksi ja sen avulla yksi henkilö saattoi sekä katsoa, että kuunnella lyhyitä elokuvia. Mutta kuten totesin jo aikaisemmin, äänen synkronointi kuvaan suuremmille yleisöille tarkoitetuissa esityksissä osoittautui liian haastavaksi ja niin saamme puhua ”aidosta” äänettömästä elokuvasta  20 -luvun lopulle asti. Siihen asti – ja ylikin – mykkäelokuva kehittyi taiteellisesti varsin merkittävästi niillä keinoin, jotka sillä oli käytettävissään.

Väritys

Mykkäelokuvassa on – ehkä yllättävästikin –  pystytty varhaisista ajoista asti käyttämään hyväksi myös erilaisia väritystekniikoita. Tinttaus oli menetelmä, jossa elokuvan positiivi värjättiin käsin tai kasteltiin väriastiaan. Näin saatiin vaikutelma, että koko näkyvä kuva-alue oli samanvärinen. Toonauksessa filmiä muutettiin kemiallisesti siten, että vain mustan väri muuttuu, valkoisen jäädessä ennalleen. Vaativin ja näyttävin tapa oli kaavaimella väritys ruutu ruudulta, jolloin oikeasti saatiin kaikki halutut kohdat erivärisiksi. Työ oli vaativaa ja aikaavievää. Erinomainen esimerkki tästä on  Mèliésin   ”Matka kuuhun” vuodelta 1902, josta jo aikaisemminkin oli puhe. Värit ovat useimmiten vuosikymmenten aikana kadonneet ja vain liian harvoja  on onnistuttu restauroimaan  meidänkin aikojemme ihasteltaviksi.

Välitekstit ja leikkaus

Väliteksti Robert Wienen mykkäelokuvasta ”Tri Caligarin kabinetti”, 1920

Mykkäelokuvan aikana pidemmät tarinat alkoivat vaatia enemmän välitekstejä ja niiden sijoittelu tuotti jonkin verran päänvaivaa. Tuliko teksti sijoittaa ennen vai jälkeen tapahtuman? Aluksi ei haluttu rikkoa kohtausta sijoittamalla teksti sen keskelle, mutta tästä tuli kuitenkin normi jo vuoteen 1914 mennessä. Välitekstiä piti näyttää niin kauan, että hitainkin ehti sen lukea, eikä voi mitään sille, että varsinkin ”slapstick” -tyyppisen nopeatempoisen komedian dramaturgia kärsii, jos tekstejä on liikaa ja ne ovat liian kauan kankaalla. Käytettiin toisaalta selittäviä välitekstejä kuten ”Sateinen iltapäivä” tai dialogivälitekstejä kuten ”Miehet laativat suunnitelman”. Ongelmat tekstityksestä  poistuivat kokonaan vasta äänielokuvaan siirryttäessä.

Porterin ja Meliésin jälkeen leikkaustekniikat kehttyivät hyvää vauhtia. Alettiin käyttää ristiinleikkausta, jossa yhtä aikaa saatettiin seurata samanaikaisia tapahtumia eri paikoista. Tätä tekniikka kehitti varsinkin D.W Griffith ja ristiinleikkauksesta tuli nopeasti vallitseva käytäntö.

Ruvettiin käyttämään myös analyyttistä editiota, eräänlaista inserttiä, jossa sama tila esitettiin erikokoisissa otoksissa, lähikuva nilkasta Porterin Kenkäkauppiaassa on jo tätä. Tämä oli omiaan elähdyttämään elokuvan ilmaisua ja estetiikkaa ja tuli yleiseen käyttöön ja normiksi jo 1910 -luvun alussa.

”Rescued by Rover”, 1905

Jatkuvuusleikkaukseksi sanotaan leikkausta, jossa hahmo liikkuu samansuuntaisesti eri ympäristöissä. Hyvänä esimerkkinä takaa-ajoelokuvat, kuten linkin takana Cecil Hepworthin ”Rescued by Rover” vuodelta 1905. Tässä elokuvassa siirrytään nopeasti pitkiä matkoja. Tällöin on muistettava, klassisessa Hollywood -elokuvan leikkauksessa ainakin, että hahmon on tultava samasta suunnasta eri otoksissa (180 asteen sääntö). Näyttelijän katseen suunnalla voidaan ennakoida jatkuvuusleikkausta, hahmo tulee katseen suunnasta tai menee sinne. Näemme leikkauksen avulla siis sen, mitä henkilö katsoo. Poikkeuksia tähän on kyllä varsinkin Hollywoodin ulkopuolisessa – ja kokeellisessa – elokuvassa runsaastikin, esimerkiksi japanilaisilla.

Kameraa alettiin myös käyttää kokovartalokuvan lisäksi puolivartalo-otoksiin ja lähikuviin kasvoista tai muusta tärkeästä elokuvan tarinan kannalta merkittävästä yksityiskohdasta.

Lavastus parani myös. Maalatuista lavasteista siirryttiin syvyyslavastuksiin. Alettiin käyttää ikkunoita ja ovia lavastuksen osina. Tila asettui lavastuksen avulla osaksi laajempaa maailmaa ja kiinteiden studioiden kasvaessa syvyysvaikutelma parani. Valaistuksen käyttö monipuolistui ylävalosta kolmipistevalaistukseksi. Tämä monipuolisti osaltaan elokuvan taiteellista vaikutelmaa ja antoi lisänautintoa katsojan esteettiselle silmälle.

D.W.Griffith (1875-1948)

Griffith on yksi alkuaikojen merkittävistä elokuvan muodon ja estetiikan kehittäjistä, vaikka hän tuotantonsa kautta muodostuikin kiistellyksi hahmoksi. Hän itse väitti keksineensä kaikki elokuvan tehokeinot leikkauksesta kamera-ajoihin. Myöhemmät tutkijat ovat kuitenkin osoittaneet, että näin ei toki ole, Griffith omaksui paljon Euroopasta. Hän kehitti ja muodosti amerikkalaisen synteesin näistä metodeista. Isolla egolla varustettu mies halusi näkyvyyttä ja saikin sitä. Ohjattuaan Kansakunnan synty -spektaakkelin, joka monin tavoin uudisti ja hyödynsi elokuvan keinovalikoimaa, häntä syytettiin rasismista elokuvan tarinassa. Ja sitähän se olikin. Ku-Klux-Klaani pelastaa Amerikan, eikä kritiikin häivää tarinan kerronnassa ja keinoissa. Valitettavasti hänen näkemyksensä oli hyvin vallitseva tuona aikana. Toivottavasti maan nykyinen hallinto ei hoksaa nostaa elokuvaa uudelleen esiin nationalististen tavoitteidensa pönkittämiseksi. Taitaa olla kuitenkin niin, että heidän sivistyksensä ja historiantuntemuksensa ei riitä. Joka tapauksessa Griffithin elokuvien yhteiskunnallinen merkitys oli huomattava ja aiheutti vakavaa poliittisten ja yhteiskunnallisten arvojen pohdintaa.

Tsaarinajan elokuva Venäjällä

Jevgeni Bauer: Kuoleman jälkeen (1915)

Venäjällä ensimmäinen tuotantoyhtiö Drankov perustettiin 1907. Ensimmäinen tuotettu elokuva oli nimeltään Stenka Rasin (1908) vaikka Suomen suuriruhtinaskunnassa tehty kadonnut Salaviinan polttajat oli valmistunut jo vuotta aikaisemmin. Tässä yhteydessä ei Suomea eikä kadonneita elokuvia lasketa, venäläisillä oli itselläänkin vanhempi tuotanto, Boris Godunov, joka tuhoutui ennen esitystä. Ei ole mikään yllätys venäläisiä tunteville, että elokuvien käsittely oli melankolista, eikä niissä ollut onnellista loppua. Euroopassa tehtiin jopa venäläisille erilaiset, traagiset loput elokuviin, jotka lännessä päättyivät onnellisesti. Tsaari suhtautui elokuvaan suopeasti ja elokuva kukoisti vallankumoukseen asti. Katsojat olivat keskiluokkaa ja aiheet oman maan historiasta ja kirjallisuudesta. Asta Nielsenin vaikutuksesta myös intohimo ja uskottomuus kuuluivat venäläisen elokuvan aihepalettiin tuohon aikaan. Kohtaukset olivat pitkiä, näyttelijäntyö korostui ja tarinan psykologinen aspekti oli tärkeässä asemassa. Tärkeitä ohjaajia olivat Jevgeni Bauer ja Jakov Protazanov, keskeisiä näyttelijöitä Ivan Mozzuhin ja Vera Holodnaja. Vallankumous muutti elokuva-alankin tilanteen Venäjällä kokonaan ja 20 -luvulla aloitettiin muuttuneissa olosuhteissa.

Maailmansodan vaikutukset

D. W.Griffith, Mary Pickford, Charles Chaplin ja Douglas Fairbanks

Maailmansota vaikutti muutenkin koko Euroopan tilanteeseen alalla dramaattiseti. Eurooppalaiset elokuvan ammattilaiset ja suuri osa katsojistakin olivat rintamalla, tuotannot pysähtyivät ja studiorakennukset joutuivat armeijoiden käyttöön. Hollywood käytti tilanteen hyväkseen ja valloitti nopeasti markkinat koko Euroopassa. Luotiin kytkykauppa (block booking) systeemi, jossa menestyselokuvat myytiin vain kytkettyinä joukkoon huonompia elokuvia, jotka piti sopimuksen mukaan myös esittää. Näin eurooppalaisille elokuville ei jäänyt tilaa ja amerikkalaiset valtasivat koko markkinan. Tätä tuki Hollywoodin studiojärjestelmä, joka monopolisoi elokuvakentän, puhuttiin trusteista ja oligopolista, pieni eliitti päätti asioista ja jakoi markkinat keskenään niin, että uusille yrittäjille ei ollut tilaa. Suurimmat studiot olivat 20-luvun Hollywoodissa Paramount, MGM, Fox, Warner ja RKO. Hierarkiassa alempana pienemmät Universal, Columbia ja United Artists. Viimemainittu oli neljän Hollywood-tähden – Charles Chaplinin, Mary Pickfordin, Douglas Fairbanksin ja D.W.Griffithin  1919 perustama. Sen nimi heijasti yhtiön periaatetta, että vallan piti olla tähdillä, ei liikemiehillä. Liikemiehet kuitenkin viime kädessä vastasivat kaikesta ja ottivat kaupalliset ohjat käsiinsä. United Artists joutuikin vaikeuksiin jo alkutaipaleellaan.

Suurin vaikuttaja järjestelmässä kymmenien vuosien ajan oli Adolp Zukor, joka perusti Paramountin ja mullisti koko elokuva-alan järjestämällä tuotannon, jakelun ja esittämisen vertikaalisti samaan yhtiöön. Ala kaupallistui läpeensä ja valta keskittyi yhä harvempiin käsiin. Elokuvan teosta tuli teollista ja studiot alkoivat olla tehdasmaisia. Tämä on mielestäni ollut alalle ongelma, koska riippumattomat, vapaat ja taiteellisesti kunnianhimoisemmat elokuvaprojektit eivät ole saaneet tarvitsemaansa tilaa ja näin jotain on jäänyt tekemättä ja näkemättä. Amerikkalaisen elokuvanteon muotti ja varmoiksi kirjoitetut tarinat totuttivat yleisön tietynlaiseen elokuvaan niin, että varsinkin amerikkalainen elokuva, mutta laajemminkin kaikki elokuva oli yhtä kuin Hollywood.

Ruotsalaisen elokuvan kultakausi (1916-1924)

Mauritz Stiller: Juha (1921)

Ruotsalaiset selvisivät maailmansodasta eurooppalaisista vähimmällä eikä elokuvan tekemiselle ollut samanlaisia hidasteita kuin muualla. Rahaa riitti ja elokuvissa panostettiin laatuun ja taiteellisuuteen eri tavoin kuin Hollywoodissa. Lahjakkaat ohjaajat tekivät sellaisia mestariteoksia kuin Mauritz Stillerin ”Juha” ja ”Laitakaupungin laulu”, jotka perustuivat suomalaisiin romaaneihin, tai Viktor Sjöströmin ”Terje Vigen” tai ”Ajomies”. Juha oli valtaisa menestys niin kotimaassaan kuin kansainvälisilläkin markkinoilla. Se on myös hyvä osoitus siitä, kuinka vaivattomasti Stiller pystyi liikkumaan lajityypistä toiseen. Elokuvan alkuperäinen materiaali tuhoutui tulipalossa vuonna 1941 ja vuosien ajan näytti siltä, että Juha voitaisiin liittää loputtomalta tuntuvaan kadonneiden mykkäelokuvien joukkoon. Elokuvan kopio löydettiin kuitenkin 1960-luvulla ja nykypäivänä se lasketaan täysin aiheellisesti skandinaavisen elokuvan suuriin teoksiin. Keskeisessä osassa elokuvassa oli pohjoismainen luonto, kulttuuri ja omanlaisensa ihmiset. Stillerilla on selkeästi havaittavissa naturalistinen tyyli.

Vuonna 1907 perustettu tuotantoyhtiö Svenska Bio yhdistettiin Filmindustri AB Skandiaan 1919 ja syntyi Svensk Filmindustri tuotantoyhtiö, joka toimii yhä tänä päivänä nimellä SF Studios.

Greta Garbo (1905-1990)

Seuraavalla vuosikymmenellä Stiller ja Sjöström sekä aikakauden kuuluisin ruotsalaisnäyttelijä Greta Garbo ostettiin Hollywoodiin, jossa vain Garbo menestyi. Garbo ehti luoda menestyksekkään uran mykkäelokuvissa. Ruotsissa tehty Stillerin ohjaama Gösta Berlingin saga (1924) ja hollywoodilaistuotanto  Edmound Gouldingin Anna Karenina (1927) kuuluivat mykkiin menestyksiin. Hänen uransa kohokohdat olivat toki kuitenkin vasta 1930-luvulla äänielokuvissa, jolloin hän tuli tunnetuksi etenkin kohtalokkaiden naisten (Mata Hari, Kuningatar Kristiina ja Kamelianainen) rooleista. Elokuvauransa aikana hän sai lisänimen ”Jumalainen Garbo”. Kultakausi Ruotsissa päättyi näiden uranuurtajien siirryttyä Hollywoodiin ja jäätiin odottamaan Ingmar      Bergmania.

Neuvostoliitto ja montaasielokuva

Lev Kuleshov (1899-1970)

Vallankumouksen jälkeen Neuvostoliitossa elokuvanteko muuttui kokonaan. Lenin piti elokuvaa tärkeänä, mutta kaikesta oli pulaa, rahasta, välineistä ja filmistä. Vanha elokuva tahdottiin hävittää ja niiden tekijät pakenivat maasta. Lenin piti elokuvaa kaikkein tärkeimpänä taidemuotona. Elokuva-ala kansallistettiin ja näytöksiä järjestettiin junissa, rekoissa ja laivoissa. Elokuvan tuli olla valistavaa ja viihdyttävää, sen propaganda-arvo ymmärrettiin ja aiheiden tuli olla sosialismin ihanteisiin sopivia. Taiteen tuli palvella paremmin yhteiskuntaa. Tässä ei kokonaan onnistuttu, monet osaavimmista ohjaajista Neuvostoliiton aikana joutuivat karttelemaan arkoja aiheita tai muuttamaan ulkomaille (mm. Eisenstein ja Tarkovski). Vasta vuonna 1925 perustettiin kansallinen tuotantoyhtiö Sovkino, siihen asti 99 % esitettävistä elokuvista oli ulkomaisia.  Elokuvaa opettavan Lev Kuleshovin edistyksellinen ajatus siitä kuinka otosten suhteet toisiinsa ovat tärkeämpiä elokuvalle kuin yksittäinen otos, muuttaa elokuvan teoriaa leikkauksen korostamisen suuntaan. Sitä alettiin kutsua nimellä  Kuleshovin efekti. Otosten keskinäisestä yhteydestä toisiinsa alettiin käyttää termiä montaasi. Se vastaa  muissa kuvataiteissa käytettyä kollaasin käsitettä.

Eisenstein, Pudovkin ja montaasi

Sergei Eisenstein (1898-1948)

Montaasissa otokset lovat lyhyitä, leikkausrytmi vaihtelee ja liikesarjoja lyhennetään poistamalla niistä jaksoja tai liike esitetään useassa otoksessa. Normaali aikajatkumo ei ole ensisijaista ja elokuvaan voidaan leikata juoneen kuulumattomia osia. Sergei Eisenstein oli merkittävin montaasin käyttäjä. Hänelle tunnusomaisia elementtejä leikkauksen käytössä olivat ristiriitaisten elementtien yhteenleikkaaminen, aikajatkumon hidastaminen selkeillä, havaittaviksi tarkoitetuilla leikkauksilla. Aiheiden keskiössä olivat massat, lakot, väkijoukot ja vallankumoukset. Kuvaus tehtiin usein ylä- tai alaviistosta, kuva-ala saattoi olla jaettu. Kuvauspaikat olivat aitoja, studiota käytettiin vähän ja näyttämöllepano oli realistista. Näyttelijät Eisenstein valitsi ulkonäön mukaan. Eisensteinilta jäi töitä kesken ja hän muutti Hollywoodiin ja Meksikoon asti ennenkuin vielä palasi Neuvostoliittoon tekemään viimeiset mestariteoksensa Aleksanteri Nevski ja Iivana Julma I-II.

Eisensteinin teoriassa montaasia käytettiin viidellä eri tavalla. Elliptisessä l. rytmisessä montaasissa pätkiä liikkeestä leikattiin kokonaan pois. Intellektuaalisessa montaasissa harkitusti älyllisiä konflikteja ja vastakkainasetteluja luoden yhdistetyt otokset pakottivat katsojan vastaanottamaan kuvien välittämän viestin älyllisellä tasolla (Lokakuu). Rytmisessä montaasissa otoksen sisältö ja sen rytmi vaikuttavat sen pituuden määrittelyyn ( Panssarilaiva Potemkin -elokuvan porrasjakso, joka toisaalta on esimerkki myös intellektuaalisesta montaasista). Tonaalisessa montaasissa otetaan huomioon niin valon määrän vaihtelut kuvassa, äänen terävyys kuin kuvan pehmeäpiirtoisuus tai terävyys, kysymyksessä on otoksen hallitsevan tunnetilan mukaan leikkaaminen. Yläsävelmontaasissa kaikille kuvan ärsykkeille annetaan yhtäläinen asema. (Eisenstein, Sergei: ”Neljäs ulottuvuus elokuvassa”, Elokuvan muoto, s. 145-158. Helsinki: Love Kustannus OY, 1978.)

Hänen kuuluisimmat elokuvansa Panssarilaiva Potemkin ja Iivana Julma kuuluvat yhä edelleen maailman parhaina pidettyihin elokuviin. Kohtaus Odessan portailla, josta on myös kuva näiden artikkeleitteni alussa,  on montaasin huipentuma ja maailmankuulu. Sitä on runsaasti jäljitelty monissa myöhemmissä elokuvissa. Sen rajuus, voimakas elokuvallisuus ja vaikuttavuus eivät jätä nykykatsojaakaan kylmäksi. Eisensteinin montaasiperiaatteen mukaan leikkauksen tavoitteena ei ole sujuva siirtyminen otoksesta toiseen, vaan otosten törmäys, joka saa aikaan uusia mielleyhtymiä ja ideoita. ”Eisensteinin mielestä elokuvallinen merkitys syntyy aina siitä yhteydestä, johon merkitykset on asetettu. Otos ei Eisensteinin ajattelussa ollut pelkistettävissä yksimerkitykseksi, vaan se oli aina monimerkityksinen.” (Wikipedia)

Vsevolod Pudovkin (1893-1953)

Montaasin mestari oli myös Vsevolod Pudovkin, jonka Äiti kertoo musertavalla tavalla perheen tragedian. Molemmat käyttivät aiheinaan vallankumousta, mutta eri näkökulmista. Eisensteinilla näkökulma oli massojen, Pudovkinilla yksityisempi ihminen. Toki ”Äidissäkin”, jonka kurssin yhteydessä näin ensimmäistä kertaa, on valtavan komeita joukkokohtauksia. Kaiken kaikkiaan montaasielokuvia tehtiin kolmisenkymmentä, niitä alettiin pitää poliittisen eliitin taholta liian vaikeina ”kansalle”, pelättiin että vain intellektuellit ja ulkomainen sivistyneistö ymmärtäisivät niitä. Puhdas tarina oli saanut väistyä liikaa kokonaisvaltaisen kokemuksen tieltä. Valtion rahoitus vaikeutui ja lopulta järjestelmä tukahdutti Eisensteinin ja muiden montaasielokuvantekijöiden luovuuden. Sosialistinen realismi tuli vallitsevaksi muodoksi myös elokuvassa. Montaasi kuoli, mutta jätti ikuisen jäljen elokuvan taiteeseen.

(Kirjoitus perustuu Jaakko Seppälän luentoihin Avoimen yliopiston ”Maailman elokuvan historia” -kurssilla syksyllä 2016. Kuten aikaisemminkin, mahdollisista virheellisistä tulkinnoista vastaan itse, samoinkuin mielipiteistä. Seuraavassa osassa siirrytään eräiden mykän filmin huippukohtien kautta äänielokuvaan.)

Panssarilaiva Potemkin, 1925

Elokuvan historiaa II

Johdanto

Avoimen yliopiston kurssin nimi oli  ”Maailman elokuvan historia”, mutta  jotkut maat ovat selkeästi olleet merkittävämpiä kuin toiset. Aivan alussa Yhdysvallat ja Ranska olivat pioneerejä teknologian kehittämisessä ja alan kaupallistamisessa. Jatkossa mukaan tulivat Italia, Tanska, Ruotsi, Saksa, Englanti, Venäjä/Neuvostoliitto ja itäisen Euroopan maat. Kurssin loppupuolella käsiteltiin lyhyesti myös Aasian, Latinalaisen Amerikan, Lähi-Idän ja Kanadan sekä Australian ja Uuden Seelannin elokuvaa. Kurssilla ei juuri puhuttu suomalaisesta elokuvasta, lyhyitä havaintoja tai anekdootteja lukuunottamatta. Tällainen pieni sivuhuomio olkoon seikka, että Suomen ensimmäinen tarinaelokuva ”Salaviinan polttajat” (1907)  sai ensiesityksensä ennen venäläistä ”Stenka Razinia” (1908), jota he pitävät ensimmäisenään. Koska Suomi kuului tuolloin Venäjään, keisarikunnan ensimmäinen elokuva oli siis suomalainen! Kuvittelin jostain syystä, että kotimaisen elokuvan historiaa ja yhteyksiä maailmalle olisi sivuttu laajemmin tässä luentosarjassa, mutta olin siis väärässä. Sitä käsitellään varmasti yliopistolla muilla estradeilla. Totta on myös, että vasta aivan viime aikoina suomalaisella elokuvalla on alkanut olla jotain annettavaa maailman mittakaavassa. Tästä hyvänä esimerkkinä käy Aki Kaurismäen tuotanto ja hänen juuri vastaanottamansa Berliinin elokuvajuhlien Hopeinen Karhu parhaana ohjaajana elokuvasta ”Toivon tuolla puolen”. Useimmat suomalaiset elokuvat ennen vuosisadan puoliväliä olivat parhaimmillaan yrityksiä matkia suuren maailman trendejä, huonoimmillaan filmattua teatteria. Meille suomalaisille niillä on tietysti suuri merkitys kansallisesti jo kielen ja tuttujen olosuhteiden ja ympäristöjen – attraktioiden ja aktualiteettien -takia. Poikkeuksia ja taiteellisesti kunnianhimoisia elokuvia  on vanhemmiltakin ajoilta, mutta yleisesti ottaen Suomen kaltaisia pieniä elokuvamaita on niin paljon, että kaikkien mukaanotto tällaiseen kurssiin olisi ollut mahdotonta. Isojen maiden voimana on ollut niiden teknologiset ja taloudelliset resurssit ja isot markkina-alueet. Niinpä kurssillakin tyytyminen oli oikeasti merkittävien elokuvamaiden käsittelyyn.

Ranskalainen elokuva 1900 -luvun alussa

Melies: Matka kuuhun 1902

Sekä Edison että Lumiéret olivat enemmän insinöörejä ja liikemiehiä kuin taiteilijoita, jotka olisivat osanneet tehdä sisältöjä keksimilleen laitteille ja menetelmille. Ranskassa syntyikin vuosisadan alussa useita taiteellisesti kunnianhimoisia elokuvatuotantoyhtiöitä. Yksi näistä oli George Meliésin Star Film Company. Meliés oli taikuri, joka teki vaikuttavia trikkielokuvia taikuuden merkeissä. Hänen käyttämänsä ”Stop motion” -trikit olivat  syntyneet vahingossa, kohtausten jouduttua väärään järjestykseen ja joku hävisi kuvasta yhtäkkiä. Meliés teki satoja trikkielokuvia vuoteen 1912 mennessä, mutta suosio häipyi tarinaelokuvien nousun myötä ja Meliés unohdettiin. Hänen parhaat elokuvansa ovat kuitenkin saaneet pysyvän sijan elokuvan historiassa. ”Matka kuuhun” (1902) on ensimmäinen scifi -elokuva. Väritetyn version löydyttyä Barcelonasta 1993 sitä restauroitiin 11 vuotta ja se esitettiin Cannesissa 2011. Aikanaan se oli hyvin suosittu ja Edisonkin kopioi sen maksamatta koskaan Meliésille korvauksia. Tekijänoikeuksiahan ei ollut. Porter oli lainannut Amerikkaan Meliésin leikkausmenetelmän, jossa sama tapahtuma esitettiin peräkkäin kahdesta eri perspektiivistä.

 

Sarah Bernhardt

Toinen ajan ranskalaisyhtiöistä Pathé Freres toimii yhä. Sen perusti Charles Pathé v. 1894. Yhtiö oli vertikaalisesti integroitunut eli valmisti, tuotti ja levitti elokuvansa itse. Elokuvat olivat mm. slapstickiä, kuuluisimpana tähtenä  Max Linder. Kolmas yhä toimiva tuonajan ranskalaisyhtiö oli Léon Gaumontin perustama Gaumont -yhtiö. Taide-elokuviin erikoistui             Film d Art -yhtiö, jolle aika ei ollut kuitenkaan vielä kypsä. Yhtiö pyrki tekemään taiteellisia elokuvia yläluokalle. Pääosiin saatiin jopa Sarah Bernhardtin kaltainen aikansa kuuluisin näyttelijä. Näyttelijän suuri ego ja itsekriittisyys kuitenkin maksoi yhtiölle paljon. Kohtaukset jouduttiin uusimaan loputtomia kertoja ennenkuin tähti ne hyväksyi. Yksi hänen tähdittämistään elokuvista oli ”Tosca” (1906), jonka esittämisen Bernhardt yritti estää, koska oli niin pettynyt omaan suoritukseensa. Hän olisi halunnut ostaa elokuvan ja tuhota negatiivit ja onnistui viivyttämään elokuvan esittämistä siinä määrin, että se jouduttiin kuvaamaan 1908  uudelleen Cécile Sorel pääosassa. Bernhardt -versio kuitenkin pelastui ja esitettiin 1912 Universal Picturesin toimesta. Yleisöä ei riittänyt toivotulla tavalla. Film d´Art joutui lopettamaan toimintansa kannattamattomana jo kolmen vuoden kuluttua perustamisestaan (1911).

Alice Guy

Yksi varhaisimmista ranskalaisista elokuvaohjaajista oli Alice Guy, joka oli (Wikipedian ja IMDb:n mukaan) myös ensimmäinen naisohjaaja elokuvan historiassa. Alunperin hän toimi Gaumont -tuotantoyhtiön perustajan Léon Gaumontin sihteerinä, mutta innokkaana pääsi tekemään omia elokuviaan ”kunhan ne eivät häiritsisi hänen muita toimiaan”. Hänen varhaisia elokuviaan olivat mm. ”La Fée aux Choux” (Kaalimaan haltijatar), joka valmistui huhtikuussa 1896 pari kuukautta ennen Méliesin ensimmäistä elokuvaa. Louis Lumiéren vuonna 1895 tekemä ”L´Arroseur arrosé” (Kastelija kastuu) oli ensimmäinen juonielokuva, mutta sen kesto on vain puolisen minuuttia. Näin voidaan sanoa, että ensimmäinen tarinaelokuva, joka kesti vähintään minuutin oli naisen tekemä. Hänen toinen merkittävä elokuvansa oli jo kuusiminuuttinen  ”Les Résultats du féminisme” (Feminismin seuraukset) vuodelta 1906. Alice Guy ei ollut esillä luennollamme, eikä häntä muisteta kovin hyvin elokuvahistorian suurissa linjoissa muutenkaan. Elokuva-ala oli tuolloin ja on nytkin suurelta osalta miesten hallitsemaa. Samoin näyttää olevan myös elokuvatutkimus.

Ranskalainen elokuva oli maailmalla katsotuinta ennen amerikkalaisen elokuvan lopullista läpimurtoa.

Varhainen amerikkalainen elokuva

Thomas Alva Edison

Suurin tekijä oli aluksi tietenkin Edison Manufacturing Co. Markkina-alue oli laaja ja levittäminen tehokasta. Koska tekijänoikeuksia ei tunnettu, kaikki kopioivat toistensa elokuvia. Sensijaan oikeudenkäynteihin jouduttiin teknisten välineitten ja ratkaisujen patenteista ja tämä seikka vaikeutti alan toimintaa jonkin verran. Ennen tarinaelokuvan tuloa, mielenkiinto elokuvaa kohtaan oli lopahtamaisillaan, uutuudenviehätys koettu ja attraktiot ja aktualiteetit nähty. Amerikkalaisten kinastellessa ranskalainen Pathé otti markkinat. Lopulta vuonna 1902 American Mutoscope and Biograph -yhtiö voitti Edisonin yhtiön nostaman kanteen patenttikiistassa ja sai käyttää 35 mm:n filmiä ilman Edisonin lisenssiä.

Porterin kausi jatkui ensimmäisen kymmenluvun ajan. Jo mainitsemieni elokuvien lisäksi hänen uraauurtavia teoksiaan olivat ”Great Train Robbery”, jota voidaan pitää ensimmäisenä lännenelokuvana ja ”Uncle Tom´s Cabin”, jossa taas käytettiin välitekstejä ensimmäisen kerran. Kuten aikaisemmin mainitsin, Porterin unohtuminen elokuvan merkittävien tekijöiden listoilta tutkijoiden kammioihin on käsittämätöntä. Elokuvan uudistajana ja kehittäjänä hän on enemmän kuin muistamisen arvoinen. Kuitenkin 1910 mennessä hän oli jo yleisön mielestä vanhanaikainen. Oltiin tulossa Griffithin ja suurten elokuvateattereiden aikaan.

Great Train Robbery 1903
https://www.youtube.com/watch?v=Bc7wWOmEGGY

 

Italialainen ja tanskalainen elokuva 1900 -luvun alussa

Cabiria 1914

Italiassa vuosisadan alun elokuvatuotanto alkoi hieman myöhemmin, 1905 perustettiin ensimmäiset tuotantoyhtiöt, Cines ja Ambrosio. Alussa oli pulaa tekijöistäkin ja heitä rekrytöitiin muualta Euroopasta. Toisella vuosikymmenellä Italia oli kuitenkin jo toiseksi suurin elokuvaviejä Ranskan jälkeen. Luonteenomaisia italialaisia tuotantoja olivat suuret historialliset, isolla rahalla tehdyt spektaakkelit kuten ”Pompeijin viimeiset päivät” ja ”Troijan tuho”. Suurin menestys oli kuitenkin Giovanni Pastronen ohjaama, Gabriele d´Annunzion käsikirjoittama ja Liviuksen tekstiin perustuva ”Cabiria”. Sen tapahtumat sijoittuvat puunilaissotien aikaan 3. vuosisadalle eaa. Elokuvien pituus lisääntyi ja monet olivat jo useamman kelan mittaisia, jopa 45 minuuttisia (1 kela oli tuohon aikaan n. 15 min pitkä). Cabiriassa oli ensimmäistä kertaa jo kamera-ajoja ja suunnattoman suuret lavasteet. Siitä otettiin mallia Amerikkaa myöten. Vaikutus mm. Griffithiin ja de Milleen oli ilmeinen. Fellinikin otti elokuvaansa ”Cabirian yöt” nimen juuri tästä mykkäelokuvan helmestä.

 

Lyda Borelli

Italiassa tehtiin ennen ensimmäistä maailmansotaa paljon myös suosittuja naisten pääosittamia ”diivaelokuvia”, joiden aiheet olivat dramaattisia. Lajityypille ominaisesti ne kertoivat joko hullusta rakkaudesta, joka päätyi kuolemaan tai miehen viettelystä ja kiusaamisesta epätoivoisiin tekoihin asti. Yksi tuon ajan kuuluisimpia diivanäyttelijöitä oli Lyda Borelli. Hänen suosionsa oli valtava, ja nuoret tytöt alkoivat matkia hänen eleitään. Hän teki kymmenisen elokuvaa, joista kuuluisimman, Nino Oxilian ohjaaman ”Rapsodia Satanican” vuodelta 1917, myös näimme kurssilla. Elokuva on faustilainen tarina vanhasta kreivittärestä, joka myy sielunsa paholaiselle tullakseen nuoreksi jälleen. Ehtona oli, ettei saa rakastua. Toisinhan siinä tietysti kävi. Nuorta kreivitärtä näyttelee Borelli omalla kuuluisalla tavallaan, johon kuuluivat oleellisena osana liioitellut liikkeet ja dramaattiset poseeraukset. Elokuvan näkeminen väritettynä ja oopperasäveltäjä Pietro Mascagnin mahtavan, elokuvaa varten sävelletyn, musiikin säestämänä oli elämää suurempi kokemus. Mikä paatos, mikä melodramaattisuus, mikä uskomaton intohimon ja elämän traagisuuden kuvaus! Onnekasta, että näillä silmillä pääsi vielä nauttimaan tästä sata vuotta vanhasta juuri syntyneen taidemuodon loistavasta hedelmästä! Voin vain kuvitella sitä luomisen intoa, jota nämä nuoret elokuvantekijät tunsivat elokuvaa tehdessään. Aihe oli mitä parhain, länsimaisen tarinaperinteen perusmysteeri, Goethen meille viimeksi kiteyttämä, ikuinen hyvän ja pahan kamppailu ihmiselämän tarkoituksesta ja merkityksestä, jonka tunnemme jo ainakin muinaisesta zarathustralaisuudesta ja Lähi-Idän gnostilaisista filosofioista asti.  Ja tästä nämä lahjakkaat  tekijät pääsivät muodostamaan näin loistavan ja näkemyksellisen taiteellisen vision aivan uutta, uunituoretta, taidemuotoa hyväkseen käyttäen. Elokuva oli myös aikalaisilleen varmasti mahtava elämys.

Bartolomeo Pagano
”Maciste”

Suosituiksi tulivat myös voimamieselokuvat, joista kuuluisin oli ”Maciste” -elokuvien sarja. Sen pääosassa oli Cabiriassa ”Maciste” -nimistä henkilöhahmoa esittänyt Bartolomeo Pagano. Ne kertoivat tarinoita voimamiehestä, joka selviytyi kiperistä tilanteista voimiensa avulla. McGyver -sarja voisi olla nykyajan vastine Macistelle ja osoitus siitä, miten vähän suuren yleisön elokuvamaku on muuttunut. Raaka voima on aikojen kuluessa vain vaihtunut älyn ja järjen käyttöön vaikeista tilanteista selviytymiseksi. Maciste -sarjaa Pagano teki peräti 14 vuotta ja hänen kuoltuaan Macistea esittivät uudet näyttelijät. Vain Tarzan ja James Bond ovat kestäneet aikaa yhtä hyvin.

 

Tanskassa tuotanto alkoi samoihin aikoihin kuin Italiassa, 1906 perustetun Nordisk Filmin myötä. Läpimurtoteos ”Leijonanmetsästys” kiellettiin myöhemmin kuitenkin Tanskassa, koska siinä tapettiin oikeasti leijonia. Muualla sen esitykset jatkuivat. Elokuvien aiheina olivat rikos, intohimo ja sensaatiot. Keinot olivat uutta tuovia, peilien ja innovatiivinen valojen käyttö toivat uusia mahdollisuuksia tarinan kerrontaan. Yksi suurimmista Nordisk Filmin tuotannoista oli  August Blomin ohjaama ”Atlantis” vuodelta 1913. Sen kesto oli ajankohtaansa nähden huikeat kaksi tuntia. Elokuva kertoi suuresta laivaonnettomuudesta ja valmistui vain vuoden ”Titanicin” uppoamisen jälkeen. Tästä syystä elokuva sai suunnattomasti huomiota ja myös syytöksiä onnettomuuden taloudellisesta hyödyntämisestä.

Asta Nielsen

Pienempi Kosmorama -yhtiö tuotti 1910 elokuvan ”Kuilu”(Afgrunden), joka muodostui kuuluisimman tanskalaisen mykkäfilmin tähden Asta Nielsenin läpimurroksi. Hänen elokuvansa olivat avoimesti eroottisia ja seksuaalisuus oli keskeisessä osassa, toisin kuin elokuvissa vielä muualla tuohon aikaan – puritaanisesta Amerikasta puhumattakaan. Kultakausi Tanskassa kesti vain muutamia vuosia ja tuotannot olivat pienempiä.

 

 

 

Nickelodeonien kulta-aika Amerikassa 1905-1907

Nickelodeon -teatteri

Halvat elokuvateatterit eli  ”Nickelodeonit” levisivät räjähdysmäisesti tarinaelokuvien suosion kasvaessa. Ne houkuttelivat erityisesti vähävaraisempaa yleisöä, maahanmuuttajia, työväestöä ja lapsia. Esitykset järjestettiin vanhoissa varastoissa, kaupoissa yms. paikoissa, joiden muuttaminen elokuvateattereiksi ei ollut kallista. Ohjelmistoon kuului useita elokuvia, jotka vuokrattiin, ei ostettu. Pääosin elokuvat olivat tuontitavaraa, lähinnä Ranskasta, oma tuotanto takerteli vielä patentti-riidoissaan. Katsojia saattoi olla jopa 200 yhdessä näytöksessä. Esityksen hinta oli vain tuon ”Nicklen” verran eli 5 senttiä. Rahasta ei voinut elokuviin tulo enää olla kiinni ja koko idea perustuikin laajoihin massoihin, joilla nyt oli mahdollisuus tulla elokuviin. Elokuva alkoi myös kunnon tarinoiden  tai ”juonien” takia  nousta uudelleen kiinnostavaksi vaihtoehdoksi ihmisten miettiessä vapaaajanviettotapojaan.

Amerikkalaisten yhtiöiden riidat alkoivat ratketa Mutoscopen voitettua Edisonin niiden kiistassa välinepatenteista eikä sen enää tarvinnut maksaa lisenssejä Edisonille. Mutta nyt lisenssimaksujen kerääjiä olikin kaksi ja tilanne sekavoitui entisestään, kunnes nämä yhtiöt perustivat yhdessä Motion Picture Patent Companyn (MPPC) vuonna 1908. Se alkoi nyt puolestaan kerätä ja jakaa lisenssimaksuja. Näin saatiin loppumaan amerikkalaisille yhtiöille paha tilanne, jossa kysyntään ei kyetty vastaamaan keskinäisen riitelyn takia ja markkinat menivät ulkomaisille toimijoille. Riippumattomat tuotantoyhtiöt perustivat seuraavana vuonna oman yhteenliittymänsä välttyäkseen lisenssimaksuilta MPPC:lle. Oikeudenkäyntejä alkoi kerääntyä taas siinä määrin, että lopulta Edisonin ja Mutoscopen patentit purettiin ja kaikki saattoivat käyttää haluamiaan välineitä. Tämä auttoi amerikkalaisen tuotannon uuteen nousuun kriittisellä hetkellä.

Uusi nousu ja itsesensuuri Amerikassa

Nickelodeon -buumi alkoi heiketä kun keskiluokka alkoi huolestua sen moraalista. Varsinkin ulkomaiset elokuvat nähtiin epäilyttävinä ja teatterit itsessään herättivät pahennusta varsinkin vanhoillisissa porvarispiireissä – ehkä niihin liittyvien myötätoimintojen, kuten luvattomien suhteiden ja alkoholin myynnin takia. New Yorkissa kaikki sadat Nickelodeonit suljettiin jopa kaikki hetkeksi pormestarin määräyksestä. Näissä oloissa MPPC alkoi toimia elokuva-alan maineen puhdistamiseksi ja elokuvien sensuroimiseksi ”moraalittomista” aineksista. 1909 perustettiin sensuuria varten National Board of Censorship. Itsesensuuri johti hienompien ja turvallisempien teattereiden rakentamiseen ja aiheiden siistiytymiseen sekä ulkomaisen elokuvan saannin vaikeuttamiseen. Naisia alettiin palkata ohjaajiksi. Aiheet korkeakulttuuristuivat ja niiden taidearvoa nostettiin. Elokuvien kesto myös piteni ja useampikelaisista kokoillan ”feature” -elokuvista alkoi tulla tarinaelokuvan standardi. Sensuroimalla itseään elokuvateollisuus pystyi estämään valtion kontrollin. Ensimmäiset suuret elokuvateatterit perustettiin 1910.

Tähtikultin nousu

Mary Pickford – The Star

Alkuaikoina tuotantoyhtiö oli tärkein elokuvan tekijöistä. Ohjaajistakaan ei juuri puhuttu eikä muista tekijöistä. Näytelijöiden nimiä ei kerrottu. Pelättiin kuuluisaksi tulleiden vaihtavan yhtiötä tai toimivan muuten ennustamattomasti yhtiön kannalta. Yleisö kuitenkin ajatteli toisin. Se oli oppinut tunnistamaan joitakin näyttelijöitä eri elokuvista ja alkoi puhua Mary Pickfordista ”Biograph Girlinä” koska ei tiennyt hänen nimeään. Lopulta yhtiöiden oli paljastettava näyttelijöiden nimet ja he alkoivat olla ”julkkiksia” sanan nykyaikaisessa merkityksessä. Mary Pickfordista tuli mykän elokuvan suurin tähti, ja hän oli Hollywoodin ensimmäinen miljonääri. Miehistä samoihin tuloihin pääsi vain Charles Chaplin. Tähdet alkoivat vierailla ensi-illoissa ja antoivat haastatteluja lehtiin.

Ensimmäinen fanilehti ”The Motion Picture Story Magazine” perustettiin jo 1911. Näin nykypäivään asti jatkuvalle tähtikultille oli saatu portit auki. Samalla alkoi tähtien fanittaminen, joka saattoi jättää alleen kunnian-himoisemmat tavoitteet elokuvan suhteen. Vaiva, josta ei olla vieläkään päästy – edes kohtuuteen.  ”Star Warsin” sankareiksi tai hobiteiksi pukeutuvat ihailijat leiriytyvät kadulle yökausiksi jonottamaan lippuja fanittamiensa tähtien elokuviin. Elokuva on alusta asti ollut  katsojien ja tekijöiden vuorovaikutukseen perustuvaa, lisääntyvässä määrin koko ajan. Täytyy toki muistaa, että fanit suurelta osalta myös varmistavat elokuvien kaupallisen menestyksen ja kannattavuuden.

Klassinen Hollywood -tyyli

Elokuvatuotanto Amerikassa alkoi itärannikolla, mutta jo 1910 William Selig perusti tuotantoyhtiön Kaliforniaan. Syitä olivat muun muassa suopeampi ilmasto, monipuolinen maasto ja sitä myöten vaihtelevammat kuvauspaikat sekä vapaampi kulttuuri-ilmapiiri. Yhtiöiden pääkonttorit jäivät kuitenkin itään. Poikkeavia itään jääjiä löytyy kuitenkin vieläkin – esimerkiksi Woody Allen. En pitäisi kyllä New Yorkia kovin vanhoillisena ilmapiiriltään, mutta kuvauspaikkojen yksitoikkoisuus on kyllä totta – eivät kaikki elokuvat voi olla Manhattanilla tehtyjä. Se mikä sopii Allenille, ei sovi muille.

Klassinen Hollywood -tyyli muotoutui valtavirraksi. Tarinan piti olla kiinnostava, siinä piti olla romantiikkaa (heteroseksuaalista), tarinan piti olla looginen ja imeä mukaansa. Kaiken tuli olla tehty tarinan eteenviemiseksi – syyn ja seurauksen logiikan tuli olla selkeä. Tapahtumien kulku motivoitiin henkilöiden kautta. Leikkausten tuli olla niin tehtyjä, ettei keskivertokatselija voinut ”pudota kärryiltä”. Tällaisen elokuvan katseluun suurin osa ainakin meistä länsimaiden ihmisistä on lapsuudestaan asti kasvanut ja siksi kaikkea poikkeavaa on ollut vaikea saada läpi muitakaan kanavia pitkin. Viimeisten vuosikymmenien aikana tilanne on ehkä hiukan parantunut. Poikkeavalle ja kokeelliselle elokuvallekin alkaa löytyä yleisöä.

”Hearts Adrift”, 1914. Ohjaus Edwin S. Porter, pääosassa Mary Pickford

(Kirjoitus perustuu Jaakko Seppälän luentoihin Avoimen yliopiston ”Maailman elokuvan historia” -kurssilla syksyllä 2016. Mahdollisista virheellisistä tulkinnoista vastaan itse.)

 

 

Elokuvan historiaa I

Johdanto

Viime syksynä päätin syventää elokuvaharrastustani ja lähdin Avoimen yliopiston elokuvahistorian kurssille, koska pitkäaikainen elokuvaharrastamiseni oli alkanut vaatia jonkinlaista teoreettista taustaa pelkän elokuvien katselun ja niistä nauttimisen lisäksi. Olen katsonut elokuvia kymmeniä vuosia, Elokuva-arkiston näytöksissä olen istunut 70-luvulta asti. Mikään varsinainen elokuvahullu en silti laske olevani, elokuvakulutukseni on ollut suhteellisen kohtuullista ja muille elämäntilanteilleni alisteista. Elokuvat, tai taidekulttuuri ylipäätään, eivät mitenkään liity jokapäiväiseen työ- tai arkielämääni. Silti jotain intohimoista on tarttunut, koska yhä edelleen saan elokuvista paitsi esteettistä nautintoa, myös ajatuksia ja pohdintoihin johtavaa sytykettä maailmanmenon tarkkailuun. Kurssin luennoitsijana oli Jaakko Seppälä Helsingin yliopiston Elokuva- ja televisiotutkimuksen laitokselta. Tarkoitukseni ei ollut suorittaa opiskelupisteitä, vaan ainoastaan lisätä tietopohjaa tämän taidelajin suhteen. Pidän enemmän elokuvaa taiteena kuin viihteenä vaikka hyvän elokuvan parissa olen tietenkin myös viihtynyt.

En tiennyt elokuvan historian alkuajoista paljoakaan ennen kurssia. Tiesin, että ensin oli mykkäelokuvia, jotka tekniikan kehityksen myötä vaihtuivat äänielokuviksi. Värit tulivat ja paranivat. Moni asia, jonka olen nyt oppinut, on syventänyt ymmärrystäni elokuvasta, niin taiteena kuin kaupallisena tuotteenakin. Ensimmäisenä elokuvana olin aina pitänyt Lumiéren veljesten elokuvaa ”Juna tulee asemalle”. Tämäkään ei pitänyt paikkaansa, kuten kurssilla tulin oppimaan. Alla oleva teksti on luentomuistiinpanojeni ja Seppälän kalvojen perusteella tehty ja julkaisen sen useassa osassa.

Elokuvan historia osa I

Elokuvahistoria tutkimusalana

Elokuvahistoria on elokuvakritiikin ja elokuvateorian ohella yksi elokuvatutkimuksen osa-alueista. Se tutkii elokuvaa ajallisesta perspektiivistä. Isoja tutkimuskysymyksiä ovat ”Mitä? ja Minkä takia?” -tyyppiset kysymykset, joilla pyritään avaamaan suurempia linjoja elokuvan sosiaaliseen, esteettiseen, teknologiseen tai kaupalliseen kehitykseen ja merkitykseen. Näihin saatavat vastaukset ovat enemmän väitteitä kuin ehdottomia totuuksia. Sensijaan ”Kuka, Missä, Milloin” -tyyppiset kysymykset ovat pieniä kysymyksiä ja niihin voidaan vastata faktoilla. Nämä kysymykset liittyvät enemmän elokuvafaniuteen, joka on ihan oma alueensa. Voidaan sanoa, että ei ole vain yhtä elokuvahistoriaa, vaan monta, riippuen tekijän perspektiivistä ja aineistosta. Mikään tutkimus ei ole koko totuus. Tutkimusmetodina käytetään paljolti yleisen historiantutkimuksen metodeja, muutoksien selittämistä kausaalisuudella.

Ensisijaista elokuvan kehitykselle on ollut silmän fysiologian parempaan tuntemukseen perustuva tekninen kehitys. On tarvittu laitteita, joilla elokuvaa pystytään tekemään, kopioimaan ja näyttämään. Näiden tekniikoiden kehittyminen on ollut oleellinen pohja myös elokuvan kehittymiselle esteettisenä taiteena tai viihteenä.

Elokuvan syntyhetkeä ei voida määritellä. Se on kehittynyt pikkuhiljaa uusien innovaatioiden kautta. Joidenkin henkilöiden paneutuminen elokuvan kehittämiseen on kuitenkin jäänyt historiaan muistettavaksi asiaksi. Tällaisia henkilöitä olivat mm. Thomas Alva Edison ja Lumiéren veljekset.

Elokuvan historian lähteinä ovat tietenkin ennenkaikkea itse elokuvat. Valitettavasti vain suurin osa vanhoista, 1900 -luvun taitteen elokuvista on kokonaan hävinnyt. Elokuvia ei tuolloin vielä säilytetty, ne olivat kertakäyttöisiä tuotteita. Tutkimaankin niitä alettiin kunnolla vasta 1900 -luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Myöskään ei aina tiedetä, mikä on säilyneenkään elokuvan alkuperäinen muoto. Niitä on koottu erilaisista fragmenteista, ohjaajakin on koonnut eri versioita, tuottajista puhumattakaan. On muistettava, että varhainen elokuva oli jo syvästi kaupallinen tuote ja sillä piti myös tehdä rahaa. Osan vanhoista elokuvista on myös aika ja nitraattifilmin laatu ja tulenarkuus tuhonnut väärin säilytettyinä. Lähteinä käytetään myös kirjallisia lähteitä, julkaistuja, kuten käsikirjoitussuunitemia ja lehtien artikkeleita ja arvosteluja jne. ja julkaisemattomia, kuten muistioita ja sensuuriasiakirjoja.

Varhaiset askeleet

Erilaisia maagisia valon ja varjon käyttäytymiseen liittyviä laitteita on tunnettu jo ainakin Aristoteleen ajoista asti. Tällainen on esimerkiksi Camera Obscura, jossa pimeään kammioon pienestä reiästä tulevat valonsäteet muodostavat liikkuvan ja värillisen, ylösalaisen kuvan. Laterna Magica eli Taikalyhty taas muutti lasilevylle heijastetut kuvat suuriksi, niinkin suuriksi, että niitä saattoi katsoa isokin joukko kerrallaan. Kuvia saatettiin liikutella ja tarinoita kertoa. Ns. kolportöörit kiertelivät ja näyttivät ihmisille maksua vastaan näitä kuvia. Isoissa fantasiaesityksissä käytettiin savuakin ja kunnianhimoisia tarinoita kuten ”Casanovan elämä” esitettiin isoille yleisöille – maksua vastaan tietenkin. Porvariskodeissa taikalyhtyjä ja tirkistyslaatikoita saattoi olla lasten leluinakin. Tälläinen laite on mukana Ingmar Bergmaninkin elokuvassa ”Fanny ja Alexander”, jossa porvarislapset sillä leikkivät. Kaiken tämän kaupallisuuden mahdollisti ihmisen ainainen uteliaisuus uutta ja ihmeellistä, usein esteettistä riemuakin antavia elämyksiä kohtaan.

Valokuvauksen kehittyminen 1800 -luvun lopulla ja valokuvaustekniikan paraneminen edesauttoivat myös elokuvan kehittymistä hyvinkin nopeasti . Englantilaisten Muybridgen ja Mareyn kehittämät laitteet liikkuvan kuvan pysäyttämiseksi ja selluloidifilmin synty tapahtuivat aivan vuosisadan lopulla olivat tärkeitä ja välttämättömiä askeleita alan kehitykselle.

Lopulta Amerikassa alkoi määrätietoinen elokuvan kehittäminen ja kaupallistaminen. Kehityksen kärjessä vaikuttivat hehkulampun ja fonografin keksijä T.A. Edison ja hänen toverinsa W.K.L Dickson. Jälkimmäinen teki ison osan keksinnöistä ja toimi ohjaajana heidän elokuvilleen. Kinetografillaan he kuvasivat 48 kuvaa sekunnissa. Edison Manufacturing Co:n studio oli musta, ulkoista valoa läpäisemätön ”Black Maria”. Kuvattuja lyhyitä elokuvia katsoi yksi katsoja kerrallaan tirkistyskaappia muistuttavalla laitteella, kinetoskoopilla. He halusivat myös saada ääntä mukaan käyttämällä vierellä kinetofonia, mutta törmäsivät vakaviin äänen ja kuvan synkronointiongelmiin.

Alusta alkaen toiminta oli hyvin kaupallista ja yleisölle avattiin ensimmäinen kinetoskooppisali 1894. Elokuvien aiheet olivat aluksi viihteestä tuttuja, mutta tärkeintä olikin itse kokemus liikkuvasta kuvasta attraktiona. Aluksi oli tietysti ihmeellistä nähdä tavallisten, tuttujen ihmisten, jopa itsensä liikkuvan kadulla.

Euroopassa esitykset alkoivat Lumiéren veljesten toimesta vuotta myöhemmin, Edisonin kinematoskoopin ”parannellulla” versiolla, kinematografilla. Edison ja Lumiére vain vuokrasivat laitteitaan muille, mutta englantilainen R.W. Paul kopioi ja kehitti Edisonin kinetoskooppia, jonka patentti ei kattanut Eurooppaa. Elokuvakameran hän kehitti Mareyn valokuvakameran pohjalta.

Minulle uutta oli elokuvan alusta lähtien mukana ollut voimakas kaupallisuus, mitään ihanteellista ”taiteen” tekemistä ei näytä juuri olleen mukana – haluttiin vain saada aikaan jotain, jota ihmiset hämmästelisivät kylliksi maksaakseen siitä.

Attraktioiden ja aktualiteettien aika

Työläiset lähtevät tehtaasta https://www.youtube.com/watch?v=EXhtq01E6JI

Ensimmäinen Lumiéren veljesten esittämä aktualiteettielokuva nimeltään ”Työläiset lähtevät tehtaasta”, jonka ensiesitys tapahtui Pariisin Grand Cafessa 28.12.1895. Se on uraauurtava teos sisällöltäänkin. On tänä päivänäkin hurmaavaa nähdä miten ihmiset suhtautuvat kameraan uteliaina ja ihmetellen. Samalla dokumentoidaan historiaa ja nähdään millaista työväki tuohon aikaan oli ja miten pukeutuivat jne. Se on siis jälkipolville myös etnografista kulttuurin tallentamista, josta on hyötyä laajemminkin tutkimuksessa.

Elokuvan sisällöllä ei ollut pitkään aikaan merkitystä, aikaa ennen 1904-05 kutsutaankin attraktioiden ja aktualiteettien ajaksi. Jo pelkkä elokuva-apparaatti riitti ihmettelyn aiheeksi. Näin jälkiviisaana voi toki sanoa, ettei se mikään ihme ollut, ihmiset ovat uteliaita olleet ennenkin. Onneksi sisällöt tulivat melko pian alkuhämmästyksen mentyä, amerikkalaisessa elokuvassa jo 1906-07. Muuten elokuvan kuolemaa ennustavat olisivat olleet oikeassa jo heti alussa. Elokuva on kuitenkin näyttänyt aina onnistuvan uudistumaan kriittisessä vaiheessa. Kaupallisuuden ohella elokuva-ala on ollut ja on yhä merkittävä työllistäjä.

Aktualiteettien aiheita olivat luontevasti katunäkymät, avajaiset, paraatit, kilpailut ja muut julkiset tapahtumat. Erikoisimpia säilyneistä aktualiteeteista on häiriintyneen elefantin lopettaminen sähköllä. Edisonin tarkoitus oli oikeastaan lanseerata kannattamaansa tasavirtasähköä Nikola Teslan kehittämää vaihtovirtaa vastaan. Kaikkea tällaista esitettiin runsaasti, mutta ymmärrettävästi niihin alettiin kyllästyä alkuviehätyksen jälkeen. Niinpä tarinaelokuvat alkoivat vallata sisältöjä, alistaen pikkuhiljaa aktualiteetit. Kokonaan ne eivät ole vieläkään jääneet, aktualiteetteja on löydettävissä yhä mm. pornossa ja avantgardessa.

Tarinaelokuvan synty

Aluksi tarinaelokuva oli kuitenkin attraktiiivisuudelle alisteinen. Varhainen tarinaelokuva koostui yleensä yhdestä otoksesta, jossa joku teki jotain, tyyppiesimerkkin ”poika, letku ja puutarhuri”.

Kamera oli paikallaan, valaistus ylhäältä ja etäisyys näyttelijöihin vakio. ”Vallankumouksellinen” edistysaskel oli, kun Edwin S. Porterin elokuvassa ”Gay Shoe Clerk” (1903), on leikkaus lähikuvaan kenkää sovittavan naisen nilkasta. Tämä tilan esittäminen uudessa koossa eli analyyttinen editiointi insertin muodossa toi mieleeni erään mielielokuvani myöhemmiltä vuosikymmeniltä: Hitchcockin ”Vertigossa” on kohtaus, jossa James Stewart pelastettuaan Kim Novakin merestä, on tuonut hänet asuntoonsa ja kuivattuaan naisen tarjoaa hänelle muistaakseni kuumaa juotavaa. Lähikuvassa hänen kätensä hipaisee naisen kättä ja vetäytyy ”säpsähtäen”. Molemmissa leikkauksissa on samantyyppistä eroottista latausta.

 

 

 

 

Lopulta tarinaelokuva voitti yleisön suosion ja muodostui valtavirraksi. En ollut ennen luentosarjaa kuullutkaan Edwin Porterista ja hänen elokuviensa näkeminen olikin suurimpia elämyksiä kurssin aikana. Hienoa myös, että jälkimaailma on ottanut hänet tekijänä näkyvästi esille, vaikka hän olikin ”vain” Edisonin insinööri – vieläpä aikana jolloin tekijöitä ei paljon pidetty esillä, tuotantoyhtiö oli tärkein meriitti elokuvalle. Porterin elokuvassa ”Life of an American Fireman” (1903) hän on halunnut käyttää myös varhaista leikkaustekniikkaa, mutta ei vielä ristiinleikkausta. Halutessaan näyttää, miltä tulipalossa näytti rakennuksen sisällä ja ulkona, hän kuvasi kohtaukset erikseen ja asetti ne peräkkäin. Näin tapahtumat tapahtuivat ikäänkuin kahteen kertaan, mikä tulipalonkaltaisessa kiihkeässä hätätilanteessa tuntuu tosi oudolta. Mutta tämän nähtyään oppi havainnollisesti, mikä on ollut elokuvan historiassa leikkauksen merkitys, miten se on kehittynyt ja miten kaikki on täytynyt kerran keksiä. Silti ihmettelen, ettei Porter keksinyt ristiinleikkausta – teknisestihän se olisi ollut mahdollista – mutta ehkä aika vain ei ollut vielä kypsä. Näitä hänen elokuviaan pitäisi olla useammin ja helpommin nähtävissä, kunnianhimoisuudessaan ja neroudessaan ne ovat omaa luokkaansa. Ne sopisivat hyvin – suhteellisen lyhyytensäkin takia – koulujen elokuvakasvatuskursseihin. Minun aikanani meille näytettiin Griffithin ”Suvaitsemattomuutta” koulun jumppasalissa neljän tunnin versiona. Hyvä niinkin, mutta ei sitä lapset ymmärtäneet, eikä kukaan jaksanut loppuun katsoa!

Merkitävää nykyaikaan verrattuna oli myös se, että elokuvien esittäjät saattoivat koostaa esityksen otoksista itse. Saatiin aikaan jonkinlainen tarina ja koska elokuva oli mykkä, se puhuttiin päälle tai se säestettiin musiikilla. Tämä oli jatkoa taikalyhtyesityksille ja näin esittäjä sai haluamansa pituisen ja sisältöisen tarinan helpommin. Mitään tekemistä sillä ei kyllä varmaan ollut tekijöden ajatusten kanssa, mutta silloin sillä ei ollut merkitystä. Esitykset nivoutuivat usein vaudeville-esityksiin ja kabareihin, eivätkä ennen elokuvateattereiden läpimurtoa olleet pääosassa viihdetapahtumassa. Näin tapahtui noin vuoteen 1905 asti.

Kattoasiaa

En ole blogiani päivittänyt vähään aikaan, mutta nyt on sellainen tunne, että sen aika on. Viime talvi vei paljon ajatuksia ja voimia terveydellisten huolien takia, mutta vihdoin olen taas riittävän terve ja elämänhaluinen ajatuksieni kirjaamiseen.

Mökillä on viime kevään jälkeen tapahtunut tärkeitä asioita. Suurin satsaus on ollut uuden tiilikaton asennus. Katto oli ainakin 50 vuotta vanha ja vuosittain olimme sitä manuaalisesti teräsharjojen ja muiden välineiden ja pesujen avulla yrittäneet pitää jotenkin puhtaana sinne jatkuvasti kertyvästä sammaleesta. Myös itse tiilet alkoivat olla varsin haperoita ja pelkäsimme katon alkavan vuotaa minä hetkenä hyvänsä. Keväällä  kävimme Mökkimessuilla ja tutustuimme erilaisiin katontekijöihin ja huomattuamme, ettei se ihan niin hirveän kallista ollut, pyysimme parikin tarjousta. Omatoiminen  tiilten vaihtaminen – jota toki olimme miettineet – olisi ollut liian vaativa ja ennen kaikkea aikaa vievä operaatio, sateet ja syksyt olisivat kyllä yllättäneet ja hermot olisivat menneet moneen kertaan.

 

 

 

 

Niinpä sitten eräänä maaliskuun alun päivänä kattomiehet tulivat paikalle. Paras aika tehdä tällainen työ on silloin kun maa on vielä roudassa, ei tule rumaa jälkeä pihaan raskaista autoista. Työ sujui ripeästi muutamassa päivässä ja katto näytti mielestämme ihan upealta. Jouduimme kyllä reklamoimaan rännien asennusten ja otsalautojen maalaamatta jättämisten takia, mutta nekin asiat saatiin lopulta riittävään kuntoon. Itse kattoon olimme hyvin tyytyväisiä. Takuu on 30 vuotta ja riittää hyvin meille!

Katon myötä olemme saaneet valmiiksi kaikki kiireiset kunnostustyöt, lahonneen lattian ja homeisten eristeiden korjauksen, kuistin rakentamisen ja ennen kaikkea neljä vuotta kaiken vapaa-aikamme vieneen yläkerran suuren ja – mielestäni  vaativan -remontin jälkeen. Mistään näistä töistä emme olisi suoriutuneet ilman vaimoni uskomatonta suunnittelu- ja hahmottamiskykyä. Siitä kiitos ja halaus hänelle tässäkin yhteydessä! Vasara ja naula pysyvät kyllä kädessäni, mutta kierreportaat olisivat kyllä jääneet tältä äijältä  tekemättä.

 

 

 

 

 

 

 

Toinen tärkeä projekti, jota koko kesän olemme kahdestaan vieneet eteenpäin, oli kahden viimeisen ikkunan vaihto alkuperäisen mallin mukaisiksi, perinteisiksi ikkunoiksi. Olemme nyt vaihtaneet noin kymmenen vuoden aikana kaikki kahdeksan ikkunaa uusiin.  Projekti on ollut pitkä, mutta palkitseva. Näiden töiden alkaessa valmistua voimme enenevässä määrin siirtyä nauttimaan myös mökin varsinaisesta tarkoituksesta  virkistyskäytön,  levon ja rennomman puuhailun merkeissä. Toki perustehtävääkin vielä on, kuten ulkoverhoilun korjailu ja maalaus sekä saunan uudistaminen, mutta nämä työt eivät samalla tavalla ”kaadu päälle” kuin vuotava katto tai lahoava lattia. Niinpä jo tänä kesänä aikaa on riittänyt entistä enemmän sienestykseen, marjastukseen ja koiran kanssa lenkkeilyyn. Meillä on enää yksi koira jäljellä, jouduimme heinäkuun lopulla viemään 11,5 vuotiaan Donna irlanninsetterimme viimeiselle piikille, ikä tuli vastaan ja ongelmat alkoivat olla moninaisia. Tämän surun jälkeen voimme olla iloisia siitä, että meille jäi nuori Luna meitä piristämään.

Ajattelin, että ihminen on tehnyt sen taas.Keksinyt asian, jota ei ole kypsä vielä käyttämään oikein. Internetin keksimisen jälkeen puolueetonta, oikeaa tietoa maailmasta on koko ajan vaikeampaa saada. Jokainen kykenee nykyisin etsimään netistä oman tietonsa ja uutisensa ja ikävä totuus näyttää olevan, että normaali journalistinen tapa lähdekritiikkeineen on jäämässä pois. Omille ennakkoluuloille löytyy aina tukea netin disinformatiosivuilta ja muilta samoin ajattelevilta. Kriittinen toisinajattelu jätetään huomiotta.Kun vielä otetaan huomioon esimerkiksi Facebookin kaltaisen toimijan tapa ja kyky suositella enimmin niitä sivuja ja linkkejä, joilla kannatetaan juuri niitä asioita, joita omat pelkosi ja ennakkoluulosi odottavat tuekseen. Voi siis hankkia tietoa, jota voi omassa”kuplassaaan” pitää lähes tieteellisesti todistettuna. Lopputuloksena ei ole edes väliä, onko joku tieto oikea vai ei, kunhan ”minusta tuntuu siltä ja minullahan on oikeus mielipiteeseeni”.

Tällainen on vaarallista yhteiskuntien ja ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta. On myös vaara, että yleisesti hyväksytyt ihmisoikeudet ja omantunnonvapaudet muuttuvat suhteellisiksi ja vesittyvät. On ymmärrettävä ja tehtävä tiettäväksi, että esimerkiksi rasismi ei voi vedota mielipiteenvapauteen. Rasismi on aina toiseuden pelkoon perustuvaa rikollista tasa-arvon kieltämistä. Monet tapahtuneet asiat ja teot tässä maailmassa saavat jo perinteiseen YK:n ihmisoikeusjulistukseen perustuvan arvomaailman natisemaan liitoksissaan. Myös YK:n sisällä on jo paljon epätervettä liikehdintää. Ihmisoikeuskomission johtajaksi on lisääntyvien epädemokraattisten maiden äänillä valittu Saudi-Arabia, joka on yksi pahimmista ihmisoikeuksien rikkojista. Runsaine kuolemanrangaistuksineen se rikkoo jo ensimmäistä oikeutta, ”oikeutta elämään”, vastaan. Tämä on vähintään irvokasta ja YK:n arvovallalle mitä raskauttavinta. Silti tuo julistus on ehkä parasta, mitä tällä saralla on saatu aikaan. Sitä pidetään vain nykyään liian vähän esillä. Se kannattaakin lukaista aina silloin tällöin.

Kun sitten netistä huomataan, että monilla muillakin on samankaltaisia – kritiikkiä kestämättömiä, mutta siitä siis viis – mielipiteitä, rohkeus esittää niitä kasvaa. Niinpä ei enää tunnu nololta omata häpeällisiä, rasistisia ja ennakkoluuloisia ja erilaisiin pelkoihin perustuvia mielipiteitä. Suomesta ei löydy arvojohtajuutta, joka selkein sanoin tuomitsisi ns. vihapuheissa esiintyvän ihmisvihan. Joko johtajillamme on parempaa tietoa siitä, että kysymyksessä on vain ”paljon melua tyhjästä” tai mikä vielä pahempi, he hiljaisesti myötäilevät tätä ajattelua, koska se hyödyttää heidän valtapyrkimyksiään. Näin asia on selkeästi ainakin Perussuomalaisessa Puolueessa, mutta epäilyksenalaisia ovat muutkin nyt hallituksessa olevat puolueet. Tämä hiljaisuus vastuussa olevien päättäjien taholta kumuloituu sitten toimeenpaneviin koneistoihin, kuten syyttäjiin ja poliisiin. Pian onkin sitten normaalia kutsua toisinajattelevia ihmisiä ”huoriksi” ja toivoa raiskatuksi tulemista presidentin vaimoa myöten.

Viimeisessä postauksessani  kirjoitin aika kriittiseen sävyyn nykyisestä ulkoministeristämme ja hänen puolueestaan. Aikaa on kulunut siitä kohta vuosi ja kaikki on mennyt vain huonompaan  suuntaan. Meillä on insinööri pääministerinä, tuomari presidenttinä ja muukalaisvastainen nationalisti ulkoministerinä, joten kovin suurta arvojohtajuutta ei voi odottaakaan. Presidentti kyllä yrittää ja siitä tunnustus, mutta hapuilua ja yleisön kosiskelua näkyy silläkin suunnalla. Minulla ei ole mitään insinöörejä ja tuomareita vastaan. Tarkoitan sitä, että syvällinen, humaani näkemys asioista puuttuu päätöksentekijöiltä. Joskus jotkut huulet tapailevat oikeita sanoja, mutta siihen se on jäänyt.

Niinpä esimerkiksi pakolaisasia on hoidettu vastuuttomasti ja Suomi on repeämässä henkisesti  ainakin kahtia. Rasistisista kannanotoista ja vihapuheesta on tullut ”normaalia” ja monet tavallisina itseään pitävät ovat alkaneet myötäillä ennakkoluuloja. Runsas pakolaisten tulo vuoden aikana on ollut sytyke vihanpidolle, mutta edellytykset sille on luotu jo aikaisemmin. Työttömyys ja näköalattomuus, sekä tekemisen puute ovat saaneet osan kansasta  epätoivoisiksi  ja hakemaan tukea fasistisista, muukalaisvihaan perustuvista aatteista. Ylilyönnit asiassa pahentavat tilannetta: jotkut pakolaiset syyllistyvät rikoksiin ja palautusprosessi alkaa näyttää siltä, että ihmisiä palautetaan sotiin ja surmattaviksi tai kidutettaviksi. Tässä ylikuumenevassa tilanteessa hallitus on päättänyt olla tekemättä mitään. Ainakaan sellaista, joka auttaisi lievittämään tunteiden kuohua ja vastakkainasettelun syvenemistä. Juuri nyt tarvittaisiin hallitukselta asioihin puuttumista, kohta se on myöhäistä. Näyttää siltä, että on päätetty antaa liemen kiehua, kyllä se ohi menee. Poliittiset pisteet ovat tärkein asia, kukaan ei uskalla ottaa riskiä. Vaaleja on aina tulossa.

Olen tilanteesta maassamme huolissani, en usko, että se menee itsestään ohi,  vaan pahenee fyysisten yhteenottojen asteelle. Poliisi on alkanut myös menettää mainettaan puolueettomana ja on näyttäytynyt ajoittain rasistien toimintaa myötäilevänä. Media ja varsinkin iltapäivälehdistö nostaa voimalla esiin äärikäyttäytymisen ja ”murhaajaraiskaajat” ja tunteet sen kuin kuumenevat. ”Sotet” ja ”kikyt” eivät herätä kansalaisissa niin suuria intohimoja – ne ovat niin vaikeasti ymmärrettäviäkin.

Euroopassa – ja maailmassa? – on vain kaksi korkeaa poliittista johtajaa, joiden voi sanoa pitäneen selkeästi esillä ihmisoikeuksien julistuksen arvoja – molemmat naisia. Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Ruotsin ulkoministeri  Margot Wallström. Molemmat ovat myös ajautuneet vaikeuksiin vastustaessaan ihmisoikeuksien loukkauksia ympäri maailman.

Olof Palmen ajat eivät ole tulossa takaisin, odotetaan siis ”Sarajevon laukauksia”. …vai joko ne on ammuttu?

Sisä- vai ulkopolitiikkaa?

Timo Soinia mahtaa harmittaa. Juuri kun unelma on täyttymässä ja ministerin pesti plakkarissa, Suomessa puhkeaa nopeasti kumuloituva pakolaiskriisi eikä päivää pääsekään paistattelemaan. Harvoin elämässä on mahdollista olla  tilanteessa, jossa voi itse valita ottaako valtionvarain- vai ulkoministerin tehtävät. Soinille tämä onnistui ja kaikki tiedämme hänen ”Jaakopin paininsa” valtioneuvoston käytävillä. Jompi kumpi oli otettava ja lopputulos on osoittautunut katastrofiksi maan kannalta ja ilmeisesti myös hänen omalta kannaltaan. Se toinen vaihtoehto tuskin kuitenkaan olisi osoittautunut paljonkaan paremmaksi. Soini on omien valtapyrkimyksiensä takia toiminut tuulensuojana puolueensa äärinationalistiselle siivelle, joka nyt näkee tilaisuutensa tulleen ja Soini saa mennä. Puolue ei enää ole hänen hallinnassaan. On jo kauan ollut ilmeistä, että tämä on myös ollut persujen ”maahanmuuttokriittisen” siiven suunnitelma alusta asti. Pakolaiskriisi puhkesi kuitenkin kovin yllättäen ja heidän kannaltaan ehkä hiukan liian aikaisin, rivit eivät ole  järjestyksessä vielä. Näiden kiihkoilijoiden tarkoituksena on selvästi viedä persujen politiikkaa Unkarin Jobbikin ja Kreikan Kultaisen Auringonnousun kaltaisille suunnille, vielä äärimmäisempiäkin haaveita epäilemättä on.

Hajaannus puolueessa on selvää, koska rasistisiipi on nähnyt tilaisuutensa koittaneen ja Soini aiotaan tosissaan haastaa. Hesari teki taannoin ison haastattelun pääideologi Halla-Ahosta, joka ei sanonut mitään uutta, mutta tämmöinen julkisuus antaa hänen kannattajilleen väärän kuvan siitä, että ääriajattelu olisi tullut salonkikelpoiseksi. Niinpä moni omaan elämäänsä ja mahdollisuuksiinsa pettynyt antaa pikkuhiljaa periksi ja uskaltaa olla avoimesti sitä, mitä on ollut hiljaisesti jo kauemmin – pelkäävä ihmisvihaaja ja rasisti.

Nyt kun Sebastian Tynkkysen tapauksen aloittama sekaannus on vain pahentanut puolueen tilannetta, voisin olla vahingoniloinenkin, ellei kysymys olisi maan kannalta niin vakavasta asiasta. Hallituspuolueen sisäiset ongelmat eivät voi olla heijastumatta maan asioiden hoitoon. Luottamukseni Sipilän hallituksen kykyyn saada kuntoon työttömyys, velkaisuus, pakolaisasiat ja näihin liittyvä laaja näköalattomuus, on loppumassa. Mikäli suhteita työntekijäjärjestöihin ei saada pidettyä kunnossa, asiat ajautuvat välttämättä pahaan kriisiin ensi syksynä. Ei niin, etteikö työntekijäpuolellakin olisi hiukan varaa löysätä papiljotteja, tarvitaan hyvää psykologiaa, että saadaan suhteet kuntoon kasvoja menettämättä. Panokset alkavat olla melkoisia tässä pelissä – ja kasvavat koko ajan.

Tällä kaikella en tarkoita, että kaikki mahdolliset pakolaiset pitäisi ilman muuta ottaa vastaan. Heidän ihmisarvonsa ja -oikeutensa on kuitenkin selkeästi tunnustettava. Ei todellakaan ole ihme, että esimerkiksi Syyrian ja Irakin oloista ihmiset lähtevät vuosien kärsimysten jälkeen peloissaan pakoon. Vastaavassa tilanteessa tekisimme niin itsekin. Oikein perustein saapuneille pitää järjestää kotoutus ja sulautuminen suomalaisuuteen. Olen samaa mieltä presidentti Niinistön kanssa siitä, että pakolaisia pitäisi ensin ottaa pakolaisleireiltä. Siellä ovat kaikkein suurimmassa hädässä olevat – ne, jotka eivät ole kyenneet edes lähtemään pakoon.

En kuitenkaan katso hyvällä sitä, että alettaisiin heti rakentamaan uusia jumalanpalveluspaikkoja tulijoille. Sama koskee maassa jo asuvia muidenkin uskontojen edustajia, kristityt mukaanlukien. Ennemmin olisi järjestettävä uskonnosta vieroittavia tai elämänkatsomustiedon ja uskontojen historian kaltaisia ja tieteeseen perustuvia kursseja helpottaaksemme uskonnoista irtautumista. Pitää tehdä selväksi tulijoille, että maassamme on uskonnon vapauden lisäksi myös vapaus uskonnosta.  On annettava tietoa siitä, että Suomessa voi valita myös rationaalisen tien, epäilijöitä ja epäröijiä on kaikissa uskonnoissa. He tarvitsevat rohkaisua ja tietoa, että uskonnosta on täysin laillista irtaantua . Me emme enää kaipaa lisää uskonnollisuutta, varsinkaan fundamentaalista sellaista jo terveesti maallistuvaan yhteiskuntaamme. Kuten tunnettua, uskonto on aina pilannut kaiken ja tulee epäilemättä tekemään niin tulevaisuudessakin. On jo aika tehokkaasti alkaa minimoida uskontojen haittoja ja turmiollisia vaikutuksia, joita historia on pullollaan. Päätään kääntelemällä löytää esimerkkejä nykymaailmastakin yllin kyllin. Ikävintä ateistien ihmisoikeuksien kannalta taas on se, että on kymmeniä maita, joissa näistä puheista saisin vankeutta ja raippoja. Useita sellaisiakin, joissa menettäisin pääni. Ateistit kautta maailman ovatkin ihmisryhmä, joiden puolesta pitäisi viimeinkin alkaa toimia näkyvämmin ja aktiivisemmin. Milloin näemme ”ateistimarssin” maailman uskonnottomien oikeuksien puolesta Helsingin keskustassa?

 

2001

Aika mainiota, että lyhyen ajan sisään pääsin nauttimaan jo toisesta elokuvaklassikosta erikoisissa olosuhteissa. Curtizin, Bergmanin ja Bogartin jälkeen vuorossa oli Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001, tällä kertaa 70 mm:n filmikopiona Bio Rexin jättikankaalla. Miten tämä  nyt näin hyvin voi mennä! Onnistuin saamaan liput ylimääräiseen näytökseen, kun tajusin olla tarpeeksi nopea. Liput ylimääräiseenkin näytökseen myytiin päivässä. Hatunnosto helsinkiläiselle elokuvayleisölle, ymmärtävät hyvän päälle. Turha mainitakaan, että kukaan ei rapistellut karkki- tai sipsipussia…

Ensimmäisen kerran näin tämän kymmenen parhaan listallani tukevasti keikkuvan mestariteoksen vuonna 1975. Elokuva on tehty vuonna 1968, kiihkeimmän avaruusbuumin aikaan, seuraavana vuonnahan ihminen laskeutui ensimmäisen kerran kuuhun. Tuolloin näin sen Munkkiniemessä, silloisessa elokuvateatteri Bio Kentissä. Kiinnostuin elokuvasta ajettuani bussilla teatterin ohi ja nähtyäni mainoskuvat. En tiennyt Kubrickista, avaruudesta tai klassisesta musiikista tuolloin juuri mitään. Olin heti ensi kuvista puulla päähän lyöty. Siihen aikaan ei paljon nähty näin komeata ”trikkikuvausta” – niinkuin silloin kait sanottiin. Elokuvan visuaalisuus, sen mullistava aihe, mahtava klassinen musiikki yhdistettynä pitkitettyihin kuviin avaruuden upeista näkymistä sai nuoren pojan mykistymään. Miksi tämä elokuva on kolahtanut juuri minuun?

Olen aina tuntenut vetoa avaruuteen. Sen äärettömyys ja kauneus ovat henkeäsalpaavia. Varhaisteininä makailin tähtikirkkaina öinä maassa tai laiturilla katsellen tuhansia, miljoonia kirkkaita tähtiä lumoutuneena. Tiesin, että monille niistä on annettu nimiäkin, mutten tunnistanut kuin kuun – joka ei ole edes tähti – Otavan ja Pohjantähden. Miten avaruus voi olla loppumaton, miten se on käsitettävissä? Vasta paljon myöhemmin opin jotain siitä, miten maailmankaikkeus on syntynyt.

2001 on ensinnäkin visuaalinen elämys. Alkupuolen siirtymässä ihmisapinayhteisöstä avaruusaikaan Richard Straussin ”Also sprach Zarathustra” -teoksen ”Auringon-nousufanfaari” kuljettaa meidät valon nopeudella halki tuhansien ja taas tuhansien vuosien läpi hengästyttävässä hetkessä.  Johann Strauss nuoremman  ”Tonava kaunoisen” tahdissa hitaasti liikkuvat avaruusalukset ja -asemat ovat pakahduttavaa katsottavaa ja avaruuden äänettömyys – musiikista huolimatta – ja sen painottomuus, suuruus ja kauneus  leviävät näköhermoille aiheuttaen euforisen hyvänolon tunteen. Avaruudessa ja aluksissa liikkumisen hitaus ja gravitaation puute välitttyy hienosti katsojaan. Lopun trikkiajot erilaisten värispektrien läpi olivat uutta tuon ajan elokuvassa ja varmaan toteutettaisiin nykyään toisin, mutta ne tehoavat silti yhä hyvin vieden katsojan ”juonen” mukaan uusiin ulottuvuuksiin. Varsinkin ensi kokemus 70-luvulla löi ällikällä. Elokuvan tekoajankohdan huomioiden – elokuva valmistui 1968 – lopputulos ”teknisiltä efekteiltään” on ylittämätön.

Entä sitten elokuvan sisältö? Upea muoto antaa luvan odottaa jotain muutakin. Ajallisesti elokuva kattaa koko ihmisen historian – ja jos tarkkoja ollaan niin tulevaisuudenkin. Teoksessa on varsinaista ”juonta” vain nimeksi, siinä ei ole sankareita, naisilla on hyvin vähän tai ei mitään roolia, josta seikasta ei pidä vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Kysymys on ihmisestä evoluution tuottamana lajina.

Kokonaisuutta voi tarkastella monesta näkökulmasta, mutta itselleni se avautui useamman katselukerran jälkeen puhtaasti kosmologisena, tieteeseen ja evoluutioon perustuvana näkemyksenä maailmankaikkeudesta ja ihmisestä sen osana. Houkutus uskonnollisille, henkisille ja varsinkin uudestisyntymisuskon pohjalle liittyville assosiaatioille ja tuntemuksille on ensi näkemältä suuri, ja jos on taipumusta uskonnollisuuteen, näihin käsityksiin voi jämähtääkin. Näin on mielestäni käynyt joillekin minua uskonnollisemmille ystävilleni. Silti elokuvan voi kokea itselleen merkittävänä ja ymmärtää jotain sen neroudesta. En koe omakseni myöskään usein esitettyjä näkemyksiä ”matkoista ihmisen sisimpään” (esim von Bagh, Elokuvan Historia), sellainen psykologisoiva mystiikka ei minulle sovi.

Oma ajatuskulkuni menee jotenkin seuraavasti, vaikka ensi kerralla minäkin koin elokuvassa enemmän yliluonnollista ja mysteeriä. Alkuräjähdyksen jälkeen maailmankaikkeuden laajetessa valon nopeudella ja ylikin, aine ajan kuluessa pikkuhiljaa järjestyi yleisten luonnonlakien mukaan niin, että sopivissa olosuhteissa, kuten Telluksellamme, myös elämää alkoi kehittyä. Lopulta kehitys johti ihmiseen, jonka fyysinen, kulttuurinen ja henkinen evoluutio on erilaisten välttämättömiksi tulleiden keksintöjen kautta saanut aikaan nykyihmisen. Maailmankaikkeuden ”prinsiippi” tai sen energia, jota elokuvassa kuvaa sileä kivipaasi, paljastuu lopulta ihmiselle, joka alkaa tutkia sitä, aivan kuin mitä tahansa tuntematonta asiaa, kuten ihmisen sisäinen luonto pakottaa hänet tekemään. Evoluutio edellyttää, että tietyssä vaiheessa ihmisen on kohdattava maailmankaikkeus silmästä silmään ja lopulta ymmärrettävä, mistä kaikessa on kysymys. HAL -tietokone sekoaa. Se tietää Jupiter-mission todellisen tarkoituksen ennen avaruusmatkaajia, ja haluaa saada tutkimusmatkan tulokset omia tarkoituksiaan varten. Kone on kehitetty niin pitkälle, että se on valmis kilpailemaan vallasta ihmisen kanssa. Sitä ei ole kuitenkaan rakennettu tietämään eikä ymmärtämään maailmankaikkeuden arvoitusta ja viimeinen astronautti joutuu sammuttamaan sen. Ennen sammumistaan tietokone on tappanut jo muut avaruusmatkaajat ja halunnut estää ihmisen kohtaamisen maailmankaikkeuden prinsiipin kanssa. Vaikka se edustaa ihmisen innovaatiokyvyn korkeinta astetta, se on kykenemätön toimimaan eteen tulevien asioiden kanssa, ihminen on suunnitellut koneen toisenlaisiin tilanteisiin ja evoluution on välttämättä ”otettava ohjat käsiinsä”, suuntaa on korjattava, ihminen voittaa luomansa koneen.

Pään räjäyttävän kauniissa kuvissa viimeinen avaruusmies näkee itsensä vanhenevan ja elokuva päättyy pysäyttävään otokseen sikiöstä leijumassa avaruudessa. Ihminen ja maailmankaikkeus lopulta kohtaavat ja aineet järjestyvät uudelleen samaan muotoon, jossa ne olivat aikojen alussa. Koska aikaa on, ja koostumme atomeista, kuoltuamme ja hävittyämme yksilöinä palaamme ennenpitkää ”takaisin” ja  atomit järjestyvät täsmälleen samanlaiseen muotoon kuin missä ne olivat aikaisemmin. Rajattoman ajan puitteissa todennäköisyys tällaiselle atomien järjestymiselle on 100 %. Kosmologisen teorian mukaan laajenemisen jälkeen maailmankaikkeus voi alkaa uudelleen supistua, palaten takaisin alkuräjähdyksen aikaan vallinneeseen tilanteeseen. Tällöinkin ”uudestisyntyminen” voi tapahtua täysin ilman yliluonnollisia elementtejä, koska kaikki alkaa taas alusta.

Näiden kiihkeitten ajatusten jälkeen on todettava, että tuskinpa Kubrick elokuvallaan mitään tällaista ”tarkoitti”. Sinänsä minulle on ihan sama, mitä hän elokuvaa tehdessään ajatteli. Taiteilijahan vain tuo luodessaan päänsä sisältöä nähtäville. Se joko kiinnostaa muita tai ei. Siinä mielessä olemme kaikki taiteilijoita. Meidän useimpien pään sisältö vain ei kiinnosta ketään, koska emme osaa antaa sitä ulos oikeassa muodossa. Lahjakkuus on siis pään sisällön ulosantamista oikeassa, muita kiinnostavassa muodossa. Elokuvan ansiosta  tuli siis määriteltyä lahjakkuuskin!  Kiehtovien vaihtoehtojen ja kuvitelmien parissa on mukavaa ja piristävää antaa ajatuksen ja mielikuvituksen lentää.

Oli upeaa saada katsoa tämä jo nuoruudessa vaikutuksen tehnyt taideteos parhaassa mahdollisessa filmimuodossa, isolta kankaalta ja isoin äänin. Katsomiskokemuksesta saa hyvän elokuvan parissa nautintoa ja oivalluksen antamaa iloa, jota ohjaaja ja muut tekijät  myös varmasti tunsivat teosta tehdessään, vaikka ihan muista lähtökohdista käsin. Jos omalle vapaalle kokemiselle ja tulkinnalle ei olisi mahdollisuuksia, elokuva ja taide ylipäätään  olisivat propagandaa.

Casablanca

Kävin katsomassa Michael Curtizin ohjaaman ”Casablancan” Tapiolassa Elokuvafestivaali Cinen ulkoilmanäytöksessä. Näytös alkoi kymmeneltä illalla ja sattui todella hieno ilta. Tähtikirkas, tuuleton elokuun lopun yö ja täysikuu, joka elokuvan edetessä siirtyi valkokankaan yläpuolelle. Ilta pikkuisen viileni yötä kohti, mutta onneksi tuli otettua filtti mukaan, johon saattoi mukavasti     kääriytyä.

Itse elokuva hätkähdytti heti ensi kuvillaan. Kartassa näytettiin nuolin, miten natsien vallattua Ranskan ja Pariisin pakolaiset rynnivät Afrikkaan, tarkemmin sanottuna puolueettomaan Casablancaan Marokossa. Heti katsoja (ainakin minä) yhdisti asian pakolaisvirtoihin, jotka nyt suuntautuvat toiseen suuntaan, Afrikasta Eurooppaan. Miksi tämä oli minusta niin hätkähdyttävää? Koska tajusin saman tien, että tilanteet muuttuvat eikä pakolaisvirroissa sinänsä ole mitään uutta. Ne vain nyt ovat järkyttäneet eurooppalaisia, jotka eivät enää muista omaa historiaansa. Paitsi saksalaiset, jotka ovat toimineet kansakuntana esimerkillisesti ja varmaan oman hirveän historiansa karaisemina, johtaen koko Eurooppaa inhimillisyyteen ja avarakatseisuuteen. Me suomalaiset olemme käpertyneet vähintäänkin impivaaralaisuuteemme ja sukulaiskansamme unkarilaiset vielä kolkommin verhoutuneet fasismin aaveeseen. Elokuvassa kukaan ei ihmettele miksi natseja pakenevat ovat kaikki rikkaita tai miten pärjäävät köyhät ja tavalliset ihmiset. Heidäthän tapettiin keskitysleireillä tai rintamilla. Nykyään keskustellaan siitä, että vain varakkaat pakenevat Lähi-Idän  sotien jaloista ja ovat ikäänkuin ”vääriä” pakolaisia. Ajatuksia herättävä muutos suhtautumisessa tuolloin ja nyt.

Ehkä täydellisistä olosuhteista ja ylläkertomistani yllättävistä havainnoista johtuen koin koko elokuvan yhtenä hunajana koko ajan. Klassisista klassisimmat näyttelijät, Humphrey Bogart ja Ingrid Bergman, jonka 100-vuotissyntymäpäivä osui juuri tuolle päivälle, mustavalkokuvauksen valot ja varjot. Esityskopio oli filmi, ei siis digi, ja se rahisi ja välkkyi aika ajoin tavalla, joka toi mieleen varhaiset elokuvakokemukset. Kelaa vaihdettiin parinkymmenen minuutin välein ja kohtaus alkoi aina vähän eri kohdasta hiukan eri tummuudella.

Pakolaiset saapuivat siis Ranskasta ja muualta Euroopasta natseja pakoon, mutta heidän lopullinen päämääränsä oli Amerikka, jonne päästäkseen piti saada ensin viisumi Lissaboniin. Viisumin saattoi saada isolla rahalla pimeästi, virallisesti se oli hankalaa ja kesti kauan, itseään viranomaisille myymälläkin se oli mahdollista. Bergmanin esittämällä norjalaisella Ilsellä ja Bogartin amerikkalaisella Rickillä oli ollut kiihkeä suhde Pariisin miehityksen aikaan ja heidän oli tarkoitus paeta yhdessä. Mutta Ilsen aviomies, johtava vastarintamies, tsekkiläinen Victor, ei ollutkaan kuollut ja Ilse joutui valitsemaan aatteen ja aviomiehen. Tätä Rick ei tiennyt ja pettyi pahasti ja kovettui siksi kyynikoksi jollaisena hän esiintyy lähes koko elokuvan ajan, viimeisiä otoksia lukuunottamatta. Tuolloin paljastuu hänen uhrautumisensa ja empatiansa sydämessään oikeaksi kokemilleen asioille, vapaudelle ja inhimillisyydelle. Ilsen ja Rickin lyhyt rakkaustarina on kerrottu niin elokuvallisesti, musiikki (Play it again, Sam!/ ”As times go by”) on täydellisesti valjastettu tuottamaan syvin mahdollinen tunnelma elokuvan hurmioituneelle ja liikuttuneelle katsojalle.

Ingrid Bergman ei koskaan ole ollut ihan huippusuosikkejani klassisista näyttelijöistä, hänen eleetön ilmaisunsa on jättänyt ehkä hiukan etäisen olon. Johtuuko pohjoismaalaisuudestani ja siitä, että olen liian ”lähellä”, tuttuus tappaa haltioitumisen? Mutta herttainen hän on. Humphrey Bogart taas on ykkössuosikkejani Hollywoodin menneiden aikojen miesnäyttelijöistä, johtuen paitsi hänen kiistämättömästä miehekkyydestään myös siitä tosiasiasta, että hän osaa oikeasti näytellä. Erottautuen mm. John Waynestä, Gary Grantista, Glark Gablesta ja monesta muusta, jotka enimmäkseen vain ”ovat”.  En kuitenkaan missään nimessä tarkoita James Stewartia!

Elokuvan viisumien kirjoittajat ja niistä rahaa kiristävät säälittävät opportunistit vertautuvat tietysti nykypakolaisia rahasta salakuljettaviin ihmiskauppiaisiin. En ole huomannut kenenkään kiinnittäneen tähän asiaan huomiota, mikä yllättää, se on kuitenkin niin ilmeistä. Peter von Baghkaan ei voinut tätä aavistaa kirjoittaessaan esseensä kirjaansa ”10 elokuvaa”, ja tämä saa minut hiukan mietteliääksi, olisi ollut mukavaa tietää mitä hän olisi asiasta sanonut. Toisaalta olen iloinen siitä, että juuri näin hyvä elokuva ja sen kokeminen elää ajassa, tulee elämää suuremmaksi ja kestää ikuisesti.