Elokuvalöpinää

ValasEnsimmäinen näkemäni elokuva oli Walt Disneyn ”Pinokkio”.Olin alle kouluikäinen eikä televisiota ollut, joten ainoa paikka nähdä elokuvia oli elokuvateatteri. Asuimme tuolloin Rekolassa ja teatteri sijaitsi aika lähellä kotiamme. Todennäköisesti se oli joku VPK:n talo tai työväentalo tai vastaava. Elokuvan näkeminen oli valtaisa kokemus täynnä tunnetta. Jo liikkuvan kuvan näkeminen oli järisyttävää. Parhaiten mieleeni on jäänyt kohtaus, jossa iso valas ajaa takaa Pinokkiota myrskyävällä merellä. En ole montaa kertaa sen jälkeen pelännyt ja jännittänyt niin paljon kuin silloin. Sitä  elämystä voin verrata vain niiden ihmisten tunteisiin, jotka näkivät valkokankaalta maailman ensimmäisen elokuvan, Lumiéren veljesten ”Juna saapuu asemalle”. Kertomusten mukaan ihmiset pelkäsivät jäävänsä valkokankaalta kohti syöksyvän junan alle ja suojautuivat kirkuen tuolien taakse. Ensi kokemuksen jälkeen kului kymmenisen vuotta ennenkuin tuli käytyä katsomassa Pekat ja Pätkät ja jotain muita nuorisoseuran talon salissa. Silloin oli jo televisiokin, mutta ei sieltä paljon elokuvia vielä tullut – ainakaan en muista katsoneeni. Vasta myöhemmässä teini-iässä aloin liikkua Helsingissä ja oikein oikeissa leffateattereissa. Innostuksen ollessa huipussaan joskus 80-luvulla, muistan ajaneeni keväisessä lumisateessa parinkymmenen kilometrin matkan elokuva-arkiston teatteriin, vain huomatakseni, että näytös oli loppuunmyyty. No, sellaista sattuu, ei muuta kuin kaulus pystyyn ja pyörän nokka kotia kohti. En enää muista , mikä elokuva silloin oli kyseessä, mutta  kokemus oli mieleenpainuvimmasta päästä!

Innostus elokuvaan oli tuolloin niin suurta, että joidenkin ystävieni kanssa teimme itsekin joitakin videoelokuvia,  tosin lopputulokset ovat hyvin sisäänlämpiäviä ja tekninen laatukin hyvin välttävä. Mutta tekemisen kokemus siinä tärkeintä olikin. Matkanteko on tärkeämpää kuin perille tulo, kuten viisaimmat tietävät. Yhä edelleen minua kiehtoo elokuvan mahdollisuus antaa laajalla tunneskaalalla välittömiä kokemuksia ja oivalluksia. Kaikki tapahtuu pimeässä teatterissa vieraiden ihmisten keskellä, eikä hyvää elokuvaa katsoessa oikeastaan voi ajatella mitään muuta kuin sitä, mitä juuri näkee ja kuulee. Olen sitä mieltä, että elokuva on parhaimmillaan elokuvateatterissa, vaikka suurimman osan leffoistani katson nykyään kotona suorina tai oikeastaan vielä useammin tallenteina. Kaikenlaiset keskeytykset ovat tällöin tyypillisiä ja vievät terää itse kokemuksesta. Pahimpina tietysti mainokset ja ”jääkaapilla käynnit”. Nykyään voi vielä pysäyttää kuvan ja tehdä muuta välillä. Toisaalta, jos on nähnyt elokuvan aikaisemmin, voi  katsoa kohtauksia sieltä täältä ja vaikka hidastettuna. Joskus sekin on antoisaa, mutta on mielekästä vain parhaissa elokuvissa.

KaneOn tietysti aika järjetöntä miettiä elokuvien ”hyvyyttä” ja varsinkaan niiden keskinäistä ”paremmuutta”. Elokuvakokemus on aina hyvin intiimi ja yksityinen, sen vaikutus riippuu niin paljon kunkin katsojan senhetkisestä mielentilasta, omista kokemuksista ja arvostuksista monista muista seikoista puhumattakaan. Musiikin ja muun äänen merkitystä kokonaisvaikutelmaan ei pidä aliarvioida, näistäkin meillä on kullakin yksilöllinen maku. Silti olen usein mielessäni lajitellut näkemiäni elokuvia paremmiksi ja huonommiksi. Mitkä silloin ovat kriteerini? Lähtökohta on subjektiivinen:vain minun kokemuksellani on merkitystä. Toki tiedän joistakin elokuvista etukäteen enemmän kuin toisista. Varsinkin vanhemmista, ns. klassikkoelokuvista on yleensä paljon tietoa ja tekstiä olemassa ja kriitikkojen arvostus saattaa ohjata niiden äärelle ja vaikuttaa jollain tavalla omaan mielipiteeseeni. Joku ”Citizen Kane” ei koskaan ole kuulunut aivan kärkeen omassa parhaitten listassani, mutta sen hillitön maine ammattilaisten keskuudessa tekee vaikeaksi sanoa siitä mitään uutta ja varsinkaan poikkipuolista. Kuuluisa ”syvätarkkuus” olisi toki minulta jäänyt huomaamatta jos en olisi kuullut siitä rummutettavan niin paljon. Annan siis paljon painoa omalle subjektiiviselle kokonaiselämykselleni. Äärimmilleen vietynä kokemukseen vaikuttaa myös minkälaista seuraa on mukana, onko popkorni tarpeen vai ei ja miten typeriä ja pitkiä alkumainokset ovat.

VertigoSight and Sound -lehden kuuluisassa 10 vuoden välein julkaistavassa listassa maailman parhaista elokuvista on yritetty tehdä mahdottomasta mahdollista. Taideteosten laittaminen paremmuusjärjestykseen on ajatuksena absurdi. Kuitenkin listaus kertoo jotain kriitikoista ja heidän kauttaan myös meistä tavallisista elokuvan katsojista – ja maailmasta. Lehti julkaisee itse asiassa kahta listaa – kriitikkojen ja ohjaajien. Viime vuoden kriitikoiden listassa Citizen Kane oli vihdoin -viidenkymmenen vuoden jälkeen – pudonnut toiseksi ja Hitchcockin Vertigo noussut voittajaksi. Tätä elokuvaa olen kauan pitänyt parhaana omalla listallani. Se taas ei johdu niinkään siitä, että joku muu elokuva olisi huonompi, vaan siitä täydellisestä elämyksestä, jonka koin nähdessäni elokuvan ensi kertaa. Tai tarkemmin sanottuna, kävin katsomassa sen heti seuraavana päivänä uudestaan ja näin ”ensi kerta” koostuu mielessäni näistä molemmista katsomuskokemuksista. Hyvä elokuva on mielestäni sellainen, että se vie mennessään ja antaa katsojan oivaltaa jotain itsekin. Haluan myös elokuvan mieluiten nähtäväksi niin, etten tiedä siitä etukäteen mitään. Ohjaajan tietysti yleensä tiedän ja elokuvan nimen, mutta ihannetapauksessa se riittää. Näin kävi juuri Vertigossa. Elokuvahan oli ollut parikymmentä vuotta ohjaajan perikunnan asettamassa esityskiellossa, kun se viimein tuli nähtäväksi yhdessä parin muun Hitchcockin elokuvan kanssa joskus 80-luvulla. Niinpä en todellakaan tiennyt siitä muuta kuin yo. asiat, en siis sitäkään, että se oli ollut esityskiellossa. Elokuvanautinto oli siis mitä täydellisin. KAVA:n esityksissäkin luen elokuvan esittelybrosyyrin vasta elokuvan jälkeen. Minusta on outoa, jos joku kysyy suosittelemastani elokuvasta ”Mitä siinä tapahtuu? ” tai ”Mistä se kertoo?”. Parhaissa elokuvissa ei voi antaa mitään oikeaa selitystä teokselle tai sen käsittelemille asioille. Tässä ei ole mitään kummallista, näinhän on aina laita taiteessa.

Kriitikkojen listaa selatessani huomasin, että olin nähnyt kymmenestä parhaasta seitsemän. Niistäkin pari niin kauan sitten, että en muistanut kuin viitteellisesti, mitä niissä tapahtui (tai oli tapahtumatta). Kokonaan näkemättä minulla näistä on Murnaun Auringonnousu (5.), Vertovin Mies ja elokuvakamera (8.) ja Dreyerin Jeannne d´Arc. Näkemistäni laittaisin kymmenen parhaani listalle vain Vertigon ja 2001 Avaruusseikkailun. Huomionarvoista on, että ohjaajien listalla 2001 on toisena, mutta Vertigo vasta seitsemäs. Seuraavista kymmenestä kriitikkojen listan elokuvasta (sijat 11-20 Sight and Soundilla) olin nähnyt vain viisi, joista omalle listalleni voisin kelpuuttaa vain kaksi, Eisensteinin Potemkinin ja Kurosawan Seitsemän samuraita. Siitä eteenpäin listalla on hyviä elokuvia, tietysti, mutta ei enää välttämättä omalle listalleni tulevia. Oma muuttuva listani voisi näyttää vaikka tältä:

  1. Hitchcock: Vertigo
  2. Kubrick: 2001 Avaruusseikkailu
  3. Kurosawa: Seitsemän samuraita
  4. Bresson: Neljä yötä Pariisissa
  5. Bergman: Fanny ja Alexander
  6. Lynch: Blue Velvet
  7. Rossellini: Rooma – avoin kaupunki
  8. Bunuêl: Kulta-aika
  9. Niskanen: Kahdeksan surmanluotia
  10. Hawks: Rio Bravo

Tällaista listaa oli kauhea tehdä! Kirjoitin useamman rinnakkaislistan ja ulkopuolelle jäi vaikka kuinka paljon suosikkejani. Enkä ole nähnyt kuin murto-osan hyvistä elokuvista! Huomasin myös, että olin nähnyt hyvin vähän ns. harvinaisten maiden, kuten Kiinan, Iranin ja Etelä-Amerikan elokuvia. Jouduin siten vähän järkeilemään ja sovittamaan. Halusin yhden suomalaisenkin mukaan ja vain yhden elokuvan yhdeltä ohjaajalta, vaikka joiltakin olisin voinut ottaa useammankin. Toisaalta, pois jäi esimerkiksi Chaplin, joka muuten oli Sight and Soundinkin listoilla tippunut kymmeniköstä jonnekin viidenkymmenen tienoille. Jotkut asiat ovat näköjään muotia elokuvienkin suhteen.

Liitän tähän alle vielä lyhyitä kommenttejani joistakin viime vuosina näkemistäni elokuvista. Pitää nähdä ”huonompiakin” elokuvia löytääkseen oman makunsa. Samalla lopetan ”Ajatuksia” -palstan alla olleen elokuva-arvostelupalstan ja kirjoitan vastedes elokuvista suoraan blogiin.

Puhdistus, ohj. A. J. Jokinen

Mitä elokuvasta sain lisää verrattuna kirjaan? Sain toimivaa jännitystä, enemmän tunteita ja romantiikkaa. Silti kirjan yhteiskunnallinen kritiikki ei hävinnyt, vaan säilyi ymmärrettävänä. Etukäteen pelkäsin eniten, että vauhtia olisi liikaa ja seksikohtauksilla mässäiltäisiin. (Ohjaajan maineen tuntien!) Näin ei minusta onneksi kuitenkaan ollut, olisiko Sofilla ollut osuutensa asiaan? Mitään uutta, elokuvallista näkökulmaa ei ollut, mutta kirjan tapahtumat oli hyvin kuvitettu. Kokonaisuutena katsomisen arvoinen elokuva. Viron käsittämättömän traaginen historia ansaitsee tulla käsitellyksi uusille sukupolville kaikin mahdollisin tavoin.

Prometheus, ohj. R.Scott

Tämä rymistely hukkuu tehosteihinsa täysin. Miksi ohjaaja on lähtenyt tekemään uutta Aliensia?? Mihinkään, sinänsä mielenkiintoisiin olemassaoloamme sivuaviin kysymyksiin ei löydetä mitään vastauksia, uskontoa pidetään kömpelösti esillä, hirviötkin syntyvät Aliensin lailla. Valtava pettymys vaikka 3-D:tä on vaikuttavaa katsella. Huonompi kuin Avatar.

Le Havre, ohj. A.Kaurismäki

Jos pitää Akin leffoista, niin tämäkin kolahtaa. Nautittava taide-elämys ja huvittavan ylioptimistinen näkemys siitä, miten asiat olisivat, jos ne menisivät niin kuin ”pitäisi”. Jos välittäisimme toisistamme, niin ”jumalakin” välittäisi meistä ja kaikki kääntyisi parhain päin.

The Killing, ohj. S.Kubrick

Olen aina pitänyt tästä Kubrickin varhaistyöstä, kertojan dramaattinen ääni vie vaivattomasti eteenpäin juonta. Pienten sattumusten summa vie kaiken katastrofiin…

Arn – temppeliritari, ohj.P. Flinth

Tämä pohjoismainen historiafantasia kärsii siitä, että taustana on todellinen historia, jolloin syntyy aina näkemys-, tulkinta- ja painotusongelmia. Paitsi jos nielee tekijöiden lähtökohdat. Sormusten Herran mielikuvitusmaailmassa on helpompi olla!

Hyvät, pahat ja rumat,ohj. S.Leone

Parhaita länkkäreitä, parempi kuin Rio Bravo tai Etsijät, koska huumori on nasevampaa, eikä ”humanismi” tunnu niin päälleliimatulta. Katsottiin perheen kera DVD:ltä, editor`s cut, pitkä versio. Musiikki tietty tärkeä osa.

Avatar, ohj J.Cameron

3-D elokuva, varsin mukaansatempaava ja tekniikallaan elämöivä, sisältö vain kovin tavanomainen ja ennalta-arvattava.

Panssarilaiva Potemkin, ohj. S.Eisenstein

Finlandia-talossa RSO:n säestämä esitys. Shostakovitsin musiikki. Hieno ELOKUVA ja elämys!

Tri Outolempi, ohj. Stanley Kubrick

Hirvittävän hyvä elokuva! Ajankohtaisempi kuin koskaan – osaammeko toimia ympäristökatastrofin edessä? Vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee! Sellers on loistava.

Kuolemaantuomittu on karannut

Tämän Bressonin huipputeoksen katsoin tällä kertaa nuorten kanssa televisiosta. Tykkäsivät, vaikka oli mustavalkoinenkin! Minulle yksi tärkeitä elokuvia. Tässä ei ole mitään liikaa, mutta kaikki tarvittava. Elokuvanautinto parhaasta päästä!

Revolutionary Road

Surullinen tarina amerikkalaisen unelman murtumisesta. Tuntuu, että näitä on nähty ennenkin. Taidolla tehty, varsinkin 50-luvun miljöö on vakuuttava. Näyttelijätkin (Winslett, di Caprio) ovat OK, mutta mieleen jää vain surku..

X-Files – usko koetuksella

Kävin katsomassa koska aikanaan seurasin tv-sarjaa. Ei ollut hääppöinen juttu, vain todellinen fani voi kehua. Jonkun verran oli hauskoja, itseä ironisoivia ja parodioivia juttuja, mutta elokuvana lähinnä roskaa.

Kauriinmetsästäjät ohj M.Cimino, 1978

Katsoin TV:stä 20 v:n jälkeen uudestaan. Edelleen huippufilmi, musertavan sodanvastainen, loistavat näyttelijät, sopivasti poliittinen. Herättää mm. kysymyksen, miten amerikkalaiset aikanaan poistuvat Irakista ja Afganistanista?

Tali-Ihantala 1944, ohj. Åke Lindman

Katsoin isäni takia, joka oli mukana tuossa taistelussa. Olin positiivisesti yllättynyt! En odottanut paljon, huonojen kritiikkien takia, mutta elokuva oli dokumentinomainen ja yritti tuoda esille kaikkia joukkoja, jotka olivat mukana.

Mainokset
Kategoria(t): Elokuva. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

5 vastausta artikkeliin: Elokuvalöpinää

  1. adorno2021 sanoo:

    Näihin ajatuksiiin on hankala lisätä mitään, koska itse en muista mitään suurta elämystä ensielokuvan suhteen kokeneeni. Se oli varmaan Rovaniemen kahdesta elokuvateatterista toisessa nähty ns. pätkis eli sarja piirrettyjä elokuvia, joita kävimme joskus sunnuntaisin katsomassa. Aikuisiällä tai sanotaan myöhäisessä teini-iässä näin Joensuussa sikäläisen elokuva-arkiston esityksessä Rosselinin ”Rooma avoin kaupunki”. Mieleen on jäänyt Anna Magnanin traaginen hahmo elokuvassa. Samassa kaupungissa koin myös turhauttavimman leffaelämyksen kun opettaja raahasi meidät katsomaan ”Sota ja rauha”-elokuvaa, joka kesti varmaan kolme tuntia eli siitä oli jätetty tuolloin viisi tuntia pois…mieleen ei jäänyt muuta kuin ajatus, että pääsispä pois.
    Elokuvia en ole koskaan pistänyt paremmuusjärjestykseen, mielessä ne ovat siinä järjestyksessä (joka ei ole mikään järjestys), miten ne ovat jääneet mieleen. Näitä ovat La Strada, jota ei tainnut olla edes 100 parhaan joukossa, Cinema paradiso, Bullit, Kieslowskin ”Amatööri”, Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen ”Miesten vuoro”, Fanny ja Alexander, Rasmus på luffen, 8 surmanluotia (elokuvateatterissa viiden tunnin versiona nähtynä….), Valkoinen hehku, 400 kepposta, Punainen ympyrä, Aika hyvä ihmiseksi…, L’amour.
    Kaurismäkien leffoista en ole ollut mitenkään erityisen tohkeissani, I hired a contract killerissä tosin oli aika hyvä hirttäytymisyrityksen kuvaus, jostakin tuttu.
    Samaa mieltä olen siitä, että elokuvateatterissa elokuvan voi nauttia parhaiten, edellyttäen että vieressä ei ole 5 litran popcornastialla varustautunutta tyyppiä, joka tunkee tuota kummaa tuotetta suuhunsa koko ajan ja ryystää 1,5 litran Pepsi-pullosta juomaa päälle ja röyhtäiseen välillä….

    Tykkää

  2. Heikki sanoo:

    Kun elokuva kerran on julkaistu, se ei enää muutu mihinkään. Mutta elokuvia katsovat ihmiset ja heidän arvostuksensa muuttu(ne)vat. Siksi noitten paremmuuslistojen ja -korien teolla voisi olla joku mieli, koska muuttuessaan ne kertovat jostain. Nyt tuntuu siltä, että voisin ”10 kärjessä” -vaihtoehdon lisäksi/tilalle ajatella jotain parin-kolmenkymmenen elokuvan koria – ilman paremmuusjärjestystä – jota sitten esimerkiksi vuosittain tarkastelisi ja tekisi muutoksia tarpeen mukaan. Kymmenen on liian vähän eikä tee oikeutta muille näkemilleni elokuvaelämyksille. Panenpa työn alle. Pitäisiköhän olla jotain ennakkokriteerejä? Esimerkiksi kotimaisia, vanhoja, uusia tai muita kategorioita sopivassa suhteessa. Ettei tule vaan tietyn ohjaajan tai maan tuotantoa…

    Tykkää

  3. adorno2021 sanoo:

    Hankkeesi kuulostaa pohtimisenarvoiselta. Toisaalta tuli mieleeni sekin, että sama (kun on kerran tehty, ei muutu) koskee kirjallisuutta, maalaus- ja veistotaidetta. Musiikissa tilanne on toinen, koska kappaleesta voidaan tehdä erilaisia sovituksia. Miksi elokuvien 10 kärjessä enemmistö on 1940- 1950-luvulta olevia vuodesta toiseen. Eikö sen jälkeen ole juurikaan osattu tehdä hienoja elokuvia? Kirjallisuudessakin on kautensa, jotakin tyyppiä, jota palvottiin 1940-luvulla, ei tänä päivänä juurikaan noteerata. Elokuvien kohdalla ihmiset tai ainakaan ne ihmiset, jotka noita listoja laativat, eivät muutu. Koreja pitäisi olla ainakin draamalle ja dokumenteille omansa, kotimaisille ja ulkolaisille omansa ja ehkä amerikkalaiset pitäs kans eristää omaksi porukakseen, sieltä kun sitä tavaraa tulee niin paljon. Jään mielenkiinnolla odottamaan listoja….

    Tykkää

  4. kontra sanoo:

    Ei ollut analyysisi mitään löpinää, vaan teräviä havaintoja ja hienoa kynänkäyttöä. Itsekin nuorempana katselin paljon elokuvia Helsingin teattereissa. Sitä tunnelmaa kaipailen yhä täällä periferiassa. Onneksi sentään muistan vielä monia tuttuja leffateattereiden nimiä ja elokuvakokemuksia: Tuulensuu, Maxim, Bio Rex, Allotria, Bristol … Ja olihan omalla alueellani Herttoniemessä ”Kino Hertsika”! Aikamoinen erikoisuus 1950- ja 60-luvuilla. Monte-Criston kreivin vaiheet panivat punttini tutisemaan, kun alaikäisenä pääsin muiden imussa leffaa katsomaan. Se on totta, kuten totesit: ”elokuvalla on mahdollisuus antaa laajalla tunneskaalalla välittömiä kokemuksia ja oivalluksia”. Kiitoksia!

    Tykkää

  5. Paluuviite: 2001 | Heikki

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s